Meressä riimupaaden näät, siell' istun rinnassa kaipuu. Lokit kirkuilee, ja vinkuu säät, pois aallot ne kuohuen haipuu.
Moni viehkeä laps oli armahain, moni kumppani mieleen muistuu. — Oi, minne he jäi? Säät vinkuu vain, pois kuohut ne aalloten suistuu.
KYSYMYKSIÄ.
Meren rannalla öisen, usvaisen on nuorukainen-mies, sydän tuskaa täynnä ja epäilyksiä pää, ja synkin mielin hän aalloille puhuu: »Oi, elon arvoitus ilmaiskaa, tuo tuskainen ikiarvoitus, jota monet päät jo on mietiskelleet, hieroglyyfimyssyiset päät, turbaanipäät sekä barettipäät, peruukkipäät ja tuhannet muut kurjat, polttavat ihmispäät. — Lausukaa, mitä ihminen lienee? Mitä varten hän on? Mitä kohti hän käy? Ken asuu tähtien tuolla puolen?»
Veet pauhailee ikipauhinatansa, ja tuuli se viuhuu, pilvet ne kiitää; tylyt tähdet ne tuikkivat kylmästi vain, ja houkka vastausta vartoo.
HOLGER DRACHMANN.
SULEIMA.
( Kokoelmasta »Runoja Levantista». )
1.