Mä köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan, mult' isän kuolo kodon vei ja turvan, vaalijan. Mut huoli pois vain haipukoon, saan mittaa vielä vartaloon; ma uljas sotapoika oon, en sorru hukkahan.
Kun vartun vaan ja täyttäneeks viistoista vuotta saan, käyn samaan nälkään, taisteluun ja samaan kuolemaan. Miss' surmantuli tuimin lie, mua sinne viittaa vaarain tie, myös mun se sinne halu vie teit' isäin astumaan!
JOUTSEN.
Tuo joutsen ruskost' ilmojen jo vaipui pintaan veen ja tyynnä souti, laulellen siin' iltaan suviseen.
Suloa Suomen laulu soi, sen ilmain ilontaa, kuink' unens' siellä päivän koi yökaudet unhottaa.
Kuin koivut, lepät tuuheat luo syvät siimehet, kuin kullass' säihkyy lahdelmat ja veet on vilpoiset.
Kuink' armasta on, ihanaa siell' luona lemmikin, kuink' uskolliset kaihoaa taas sinne takaisin.
Soi kautta salmein sävel tuo, sen laulu korutoin, ja saapuin puolisonsa luo, se hiljaa joikui noin:
»Vaikk' ei käy elonunelmas taa vuosisatojen, sa Suomess' olit onnekas, sait laulaa kevääss' sen.