* * * * *
Heräsin lyhyeen koputukseen. Kaksoishuoneistomme ovesta astui sisään tilapäinen matkakumppanini, rotevaraajainen hra Hans Breitmann.
Hän puhui katkonaiseen tapaansa, sanoja kiireissään töykkien:
»Näin valkoisen kameelin. — Basaarissa. — Seurasin majapaikkaan. —
Hagenbeck! — Jumbo! — Famos: Dschemel libna!
Unenpöpperössä painuivat viimeiset sanat mieleeni, ja ajatus alkoi niitä
sulatella. Dschemel libna, Dschemel libna, — valkoinen kuormakameeli?
— Kuormakameeli — eihän toki! — »Sanokaa ihminen, Hegîn libna!» —
Hyppäsin pystyyn. — Ah, joko on aamu? Olenko todella nukkunut? —
»Anteeksi!»
Jatkoin harkitusti ja kohteliaasti:
»Jos kameeli oli valkoinen, niin se tietysti oli ratsukameeli ja nähtävästi hyvinkin jalorotuinen. Luulen, että on sanottava, Syriassa Delûl libna, mutta täällä Egyptissä Hegîn libna.»
Osaan, totta puhuen, ainoastaan muutamia harvoja sanoja itämaisten kielten renkutusta, mutta on suloista oikaista etevämpäänsä.
Hans Breitmannin, tämän maailmankuulun maapallonkiertäjän, tuttavaksi olin päätynyt laivassa, joka toi meidät Beirutista Aleksandriaan. Kuten kaikki ihmiset tietävät, toimii Breitmann pääasiallisesti eläin- ja kasvitieteellisten tarhain hankkijana. Hän on käynyt kaikkialla, tuntee kaikki maailman sopukat perinpohjin ja läpikotaisin. Hän puhuu kaikkia kieliä — vaikka kaikkia kyllä yhtä virheellisesti — ja on puolittain unhottanut omaa äidinkieltään, saksaa. Hän tietää kasvien ja eläinten elinehdot ja elintavat ja osaa matkia kaikkia luonnonääniä. Suuressa, salamyhkäisessä aarniometsässä ei ole mitään salaisuuksia Hans Breitmannille. Sivistysmaailman keskuudessa hän ei viihdy. Hän on todella ganz ein Naturalist — kokonaan naturalisti —, puheenparsi, jota Breitmann itse näkyy suuresti rakastavan.
Laiva »Kosseir», johon Beirutissa olin joutunut, oli vanha, hidaskulkuinen koljo, joka kuljetti rahtia ja siinä ohella myöskin matkustajia. Se käydä jyskytti, vaivojaan voihkien ja hikoillen.