Ryhdyimme nyt yhteisesti työhön. Sitä myöten kuin sain ruotsinkielistä kirjoitusta valmiiksi, jätin sen eri osat Nevankosken käännettäväksi englanninkielelle. Minun kirjoitukseni oli oleva alkuperäinen asiakirja, johon oheen liittyi käännös. Jo seuraavan päivän iltapuolella olin saanut työni valmiiksi. Ystävälläni oli vielä jäljellä viime osan käännöstyö. Sillä välin hra Nierot oli kahdesti käynyt kyselemässä käsikirjoitusta. Lopulta näin, että hän ymmärsi, missä vika oli.
»Nyt hän lähtee rabbiinille ilmoittamaan, että kirjoitelma livahtaa hänen käsistään», sanoin Nevankoskelle. »Saamme nähdä, mitä ikävyyksiä rabbi Jonathan ben Jochai nyt valmistaa meille. Luulen vähitellen tuntevani miehen.»
Kun vähää ennen päivänlaskua olin kaupungilla kävelemässä, luulin huomaavani, että kaksi likaisesti puettua syrialaista vakoili minun jälkiäni. Syrialaisissa voitiin tavata kaupungin pahimmat kansanainekset. Ollakseni asiasta varma lähdin kautta basaarien astumaan Damaskoksen-porttia kohti ja sukelsin kansanvilinään. Ennenkuin pääsin kaupunginmuurin luokse, käännyin äkkiä takaisin. — Mieheni olivat ihan tupsahtaa käsiksi minuun. En ollut millänikään, tein basaarissa pienen ostoksen ja palasin, milloin kiirehtien, milloin hitaasti käyden, takaisin hotelliin. Koko ajan miehet pysyivät kintereilläni kuin kaksi varjoa. Ilmeisestikin oli aikomus rosvota minulta käsikirjoitus viedessäni sen englantilaisten huvilaan.
Kerroin asian Nevankoskelle.
»Älä hätäile! Parin tunnin päästä on käännös valmiina. Silloin onkin jo pimeä kuin säkissä. Minä lähden viemään paperit. Minua eivät tunne. Pukeudun tummaan pukuun. Kukaan ei minua pimeässä näe. Mr Fairholme odottaa käsikirjoitusta vielä tänä iltana.»
»Tänä iltana ei kumpikaan mene mihinkään», sanoin vakavasti. »Seuraus voisi olla tikarinisku selkään. Käsikirjoitus jääköön huomiseksi.»
Nevankoski vain hymyili. Kun paperit olivat valmiit ja allekirjoitetut, oli minun mahdotonta pidättää häntä. Mustiin puettuna hän pujahti hotellin takaovesta pihalle ja kadulle.
Tilapäinen päähänpisto saattoi minut lainkaan päästämään ystäväni tälle retkelle. Minun oli äkkiä johtunut mieleeni, että se kenties ei olekaan rabbiini, vaan rabbiinin poika, joka oli palkannut syrialaiset minua vainoamaan. Mustasukkainen sulho oli ehkä nähnyt minun puhuttelevan Rachel Baumgartenia! — Ja suutelevan hänen kättään! — Kuinka hra Nierot olikaan kerran sanonut? — Naisseikkailut voivat itämailla milloin hyvänsä tuottaa kaksikymmentä senttimetriä kylmää terästä kylkiluiden väliin!
Kaksinkertaista hairahdustani sain syvästi katua. Viidentoista minuutin päästä ystäväni tuli takaisin, kelmeänä ja hengästyneenä. Hän ontui pahoin, ja vasemmasta kädestä oli sormi katkennut.
Kaksi roistoa oli alkanut häntä seurata. Lopulta ystäväni oli juossut henkensä edestä kautta pilkkopimeiden katujen. — Kylläpä hän nyt kaipasi revolveriaan, jonka olivat häneltä kesällä takavarikoineet tullissa! — Eräässä kadunkäänteessä hän oli kyykistynyt maahan heti kulmauksen taakse, mutta oli joutunut siinä rakennuskivien roukkioon. Ahdistajat olivat jo samassa kiitäneet sivutse. Silloin hän oli puikkinut samaa tietä takaisin, poikennut uudelle syrjäkadulle ja vihdoin suurella vaivalla päässyt hotellin turviin.