Kuvernööri itse lähti yksin, ilman saattuetta, ilman sotilaskomennuskunnan suojelusta kapinoitsevia vastaan. Pashan loistavaan pukuun puettuna, valkoisella ratsullaan istuen, mahtavana, pyylevänä, liikkumattomana kuin kuvapatsas ja käsi käskevästi oikaistuna, hän oli askelittain kohoavan kadun päässä korkealla nähtävänä meluavan kansan edessä, vaatien kuuliaisuutta.
Kuvernööri tahtoi tietää, mitä mellakoitiin — mistä tyytymättömyys — mikä oli valitusten aiheena?
Tunnettuun turkkilaiseen tapaan hän siinä käytti vanhaa, hyvää viivyttelytaktiikkaa. Hän tahtoi, mieliä rauhoittaessaan, ennen kaikkea voittaa aikaa. — Puolessa tunnissa oli päästy niin pitkälle, että kuvernööri saattoi vakuuttaa tahtovansa tarkoin tutkia valituksenalaista asiaa, — ja englantilaiset olivatkin jo ennättäneet junassa pelastua.
Kansanvyöryä kuvernööri ei tosin voinut kauemmin hillitä, mutta ilman verenvuodatusta oli mellakalta taittunut kärki. Se ei enää kohdistunut kristittyihin yleensä, vaan yksinomaan englantilaisen retkikunnan jäseniin, joiden asuntoa kohti hurjasti huutavat joukot painuivat. Kun huomattiin englantilaisten päässeen pakoon, niin raivostunut kansa särki huvilarakennuksen ovet ja ikkunat sekä löi säpäleiksi ja raastoi rikki koko sen kallisarvoisen kalustuksen.
Sillä välin Jerusalemin kaupunki ja sen ympäristö oli miehitetty turkkilaisilla sotilasvartiostoilla, joiden onnistui pidättää reuhaajat enemmistä hurjuuksista.
Mellakan salaiset toimeenpanijat olivat heti sähköttäneet Jaffaan, yrittäen nostattaa myös sikäläisen muhammedilaisen väestön englantilaisiamme vastaan. Mutta ennenkuin kansa oli alkanut tungeksia satamassa ja ehtinyt käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys, niin retkikunnan jäsenet jo istuivat purressa, jota huvialuksen merimiehet vinhasti soutivat ulommas. Kolme laukausta, jotka ammuttiin heidän jälkeensä vanhanaikaisista pitkäpiippuisista tuliluikuista, eivät enää tuottaneet vahinkoa, ja huvialuksessa oli jo höyry täydessä paineessaan.
Tämä oli Jerusalemin katumellakka. Englantilaisten seikkailijain ja rosvojen häpeällisen paon teki mahdolliseksi oman henkensä uhalla paikkakunnan korkein turkkilainen käskynhaltija. Moninaisilla sineteillä varustetut — »työkaluilla, savikokkareilla ja kivillä» täytetyt laatikot ovat vielä tänä päivänä avaamattomina Maltassa.
Mitä sanomalehtisyytöksiin tulee, supistui meidän vastineemme pääasiallisesti siihen, että lyhyesti osoitimme, että mikään häväistys ei ollut kohdannut Omarin moskeaa. Asianhaarat näkyivät vaativan meitä olemaan tarkemmin selostamatta muinaistieteellisiä tutkimuksiamme, — ja tämä oli myös isä Justinuksen empimätön mielipide. Syytökset epätieteellisyydestä ja humbuugista jaksoimme helposti kestää, kun hän sen jaksoi. Kuitenkin julkaisimme laajahkon arkeologisen teoksen, joka käsitti kaivaustöitämme jebusealaisalueella ja sen tunneleissa tekemiämme löytöjä, mikäli ne koskivat muinaisia keramiikkitöitä.
Sanomalehdistön melusta oli kuitenkin ollut tärkeä seuraus. Muhammedilaisten uskonkiihko pysyi yhä edelleen voimassa Jerusalemissa. Heidän vihamielisyytensä kaikkia eurooppalaisia kohtaan jatkui pitkiä aikoja eteenpäin. Syksyllä eräs hurjistunut dervishi koetti surmata ylhäisen englantilaisen ladyn Omarin moskeassa.
Toista vuotta kesti, ennenkuin jälleen saatoimme yrittää jatkaa kesken jääneitä muinaistieteellisiä tutkimuksiamme.