Raponen:
Rouva Åhlman, älkää menkö aivan vielä. Haluaisin hiukan puhua kanssanne.
Rouva Åhlman:
(Istuutuu jälleen uteliaana odotellen, mitä Raposella on sanomista.
Äänettömyyttä).
Raponen:
Ajattelen vain puhua hiukan — luulen, että jätämme myöhempään. Anteeksi rouva Åhlman. Ei minulla ollutkaan mitään tärkeämpää. Aioin vain — —
Rouva Åhlman:
(Itsekseen). Oh, kuinka ne lapset ovat itsepintaisia. (Kovaa). Kyllä ymmärrän, että teillä sittenkin oli jotakin tärkeämpää sydämellä, herra Raponen. — Ajattelette varmaankin sievää kotia, jossa teillä on kainaloinen kananen. — (Itsekseen). Kyllä ymmärrän nuoren mielen!
Raponen:
(Itsekseen). Mikä tympäisevä vertaus. (Kovaa). Ei, ei rouva! En pidä edes kananmunista, vielä vähemmin kanoista!