Rouva Åhlman:
Pidätte kait sitten lemmikistä, joka kukkii kauniisti ja tuoksuu vielä kauniimmin! — (Ottaa vaasista lemmikin). Kas tällaisesta.
Raponen:
Niin, sellaisesta hienosta, solakasta, sinisilmäisestä lemmenkukasta minä pidän ja olen aina pitänyt, vieläpä rakastanut!
Rouva Åhlman:
(Nauraen). Arvasinhan! Niin herra Raponen, kyllä ymmärrän nuoren mielen. (Nousee). Herra Raponen on hyvä ja kuluttaa nyt aikaansa katselemalla Elman muotokuva-albumia. (Antaa hänelle ottamansa albumin; menee vasemmanpuolisesta ovesta).
Raponen:
(Avaa albumin. Puhuu itsekseen). Kukahan tuo nuorukainen tässä ensisivulla? Niin puhtaan ja rehdin näköinen, säännölliset kasvonpiirteet, vaaleat, aaltoilevat hiukset, — luultavasti siniset silmät. Hän on varmaankin hyvä maalaisnuorukainen, — tietämätön maailman pahuudesta. (Kääntää lehteä). Siinä sinä tyttö, joka olet myöskin mielikuvituksessani leijaillut, välistä lemmenkukkana, joskus — kaakuvana kanana. Olen sinullekin runojani kirjoitellut, laulujani laulellut. En tiedä rakastanko sinua. Joskus tuntuu siltä, kun olet pois luotani. Mutta istuissamme teatterissa katsomassa näytäntöä tunnuit epämiellyttävältä ja tuoksusit, hm, kuin navetalle. — Oh, en ilman hänen rahojaan, en ilman tuon pirullisen nylkyrin pakoitusta koskaan häntä kosisi — nylkyrin, jota minun täytyy ystäväkseni kutsua saadakseni häneltä rahaa. Ja mielissäni olisin, kun rukkaset saisin. Sitä pahempi: hän vakuuttaa ja vakuuttaa, että tyttö minua rakastaa. — Mutta he sopisivat yhteen — avosilmäinen nuorukainen ja hän. Aavistan sisäistä yhteyttä. He molemmat ovat niin onnellisen näköisiä. Voithan, laulaja, iskeä harhaan.
NELJÄS KOHTAUS.
Raponen ja Hervenius