Hervenius:
(Tulee eteisovesta hermostuneessa mielentilassa. Itsekseen). Jumalalle kiitos, että vihdoinkin hänet löysin. (Kovaa). Lurjus! Täällä sinä istut kaikessa rauhassa haaveilemassa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Raponen:
Terve kunnon veli. Olet varmaankin saanut taas hyvät rukkaset. Vai mitä uusia?
Hervenius:
(Matkii). Vai mitä uusia! Olen hypännyt perässäsi aivan koiran tavalla. Olen nuuskinut jälkiäsi oopperat ja kappelit, kysellyt armailtasi, käynyt läpi sen seitsemätkin kapakat. Nyt olen näännyksissä kuin märkä riepu. (Pyyhkii hikeä). Ja tyttö voi matkustaa maalle milloin hyvänsä ja hyvät humalat menevät hukkaan.
Raponen:
Rauhoitu, rauhoitu, lhanhan läkähdyt. Olin tosiaankin Nanny Kurténin luona hänen kahvilassaan. Vietin siellä ihania hetkiä. Vannoin hänelle ikuista rakkautta.
Hervenius:
(Itsekseen). Se peijakkaan Nanny. (Kovaa). Sinä aasi, tyhmyri. Olisit jättänyt Helsingin tyttöletukat rauhaan edes silmänräpäykseksi. Olisit laulanut laulusi sille, jolle ne kuuluvat, kuuletko, sille jolla on rahaa. Niille kerjäläisille sinä vaan veisaat. Ajattelehan tuuman verran pitemmälle nenääsi. — Mutta taivaastako sinä tänne putosit?