"Ei se käy laatuun", sanoi hänen isänsä, "tuo toimi on kovin vaarallinen sinulle. Sinä olet kovin nuori ja virta on kovin raju. Ilman minutta et saa lähteä tuommoiseen vaaralliseen yritykseen. Minä tahdon seisoa rinnallasi."
Poika tahtoi estää isän apua.
"Jos minulle käy pahoin, ei minun siskoni kadota niin paljoa", sanoi hän, "minä en vielä kykene tekemään mitään heidän hyväksensä. Mutta jos onnettomuuteni tempaisi myös sinut aaltoihin, rakas isäni, silloin olisivat he kadottaneet kaikki. Anna minun sentähden lähteä yksin; Luoja on kyllä minua suojeleva ja minulla on mitä iloisimpia toiveita jälleen nähdä teidät."
Pojan sanoista kuitenkaan pitämättä nousi isä lautalle ja asettui pojan viereen; hän oli pannut toisen käsivartensa pojan kainaloihin, toisella piteli hän kiinni muutamasta hirrestä. Tuskin oli lautta päässyt liikkeelle, ennenkuin peräpuoli painui veden alle. Kuohuvat laineet raivosivat semmoisella hurjalla voimalla, että oli mahdotonta ihmisen tehdä vastarintaa.
Vaikka isä piti lujasti poika sylissään tulivat he kuitenkin toisistaan irti temmastuiksi. Aubry päästi kauhistuksen huudon nähdessään miten virranpyörre tempasi hänen poikansa; hän teki mitä hän voi häntä pelastaakseen vaan kohta sai virta hänenkin valtaansa ja vei hänet muassaan huimaavaa vauhtia.
Sillä aikaa oli joukko ihmisiä kokoontunut rannalle ja katselivat kamalaa näytelmää. Huudettiin apua onnettomille; jalot ihmiset kiiruhtivat tarjoamaan rahoja niille, jotka tahtoivat koettaa Aubry'ta ja hänen poikaansa pelastaa.
Nämä taistelivat sillä aikaa tuskallista taistelua aaltojen kanssa. Isä, joka oli enemmin kokenut semmoisissa vaaroissa, pysyttelihe kauvan ylhäällä; hänen katseensa etsi apua, vähemmin kuitenkin itselleen kuin pojalleen. Myös nuorukainen taisteli kauvan urhoollisesti, vaan kohta alkoivat hänen nuoret voimansa väsyä.
Samassa onnistui muutamain miesten heittää ulos köysi isälle. Hän tuli maalle vedetyksi ja pelastetuksi, vaan meni paikalla tainnuksiin ja vaipui voimatonna maahan.
Sillä aikaa oli Aubry'n tyttäret tulleet saapuville. Kiitollisuuden vallassa ojensivat he kätensä taivasta kohti hiljaa rukoillen; samalla kun kiittivät Jumalaa isän pelastuksesta, rukoilivat myös veljensä pelastusta. Mutta joka hetki kävi heidän toivonsa yhä vähemmäksi. Ei kukaan uskaltanut lähteä ulos virtaan ja nyt ei nähty muuta kuin nuorukaisen toinen käsi ja osa hänen päätänsä, joka pisti ylös vedestä, silloin saapui eräs vanhempi veli, joka nyt vasta oli saanut kuulla onnettomuudesta, paikalle.
"Voi meitä, poikani", huusi isä hänelle osoittaen sormellaan virtaa kohti.