Hänen luonteessansa oli jo hänen ensi nuoruudestaan saakka elävä oikeudentunto huomattavana ja hän vastusti sentähden kaikkea, joka soti sitä käsitystä vastaan, mikä hänellä oli oikeudesta ja kohtuudesta. Toisessa tilaisuudessa, jossa hänen inhonsa kaikkea vääryyttä vastaan tuli näkyviin, oli hänellä kumminkin aivan oikein.
Muutamat pojat naapuristosta olivat nimittäin eräänä päivänä kiivenneet muutaman Kanen isän omistaman rakennuksen katolle ja heittivät sieltä alas savipalloja tyttöjen päälle, jotka olivat paikalla. Näiden huutaessa rientää kymmenvuotias Kane esille, rupeaa paikalla heidän suojellaksensa ja käskee loukatun herrasmiehen käytöksellä pahantekijöitä lakkaamaan vallattomuudestaan ja nousemaan alas katolta. Pojat, jotka tunsivat itsensä olevan turvassa ylevällä paikallaan, vastasivat vaan sillä, että heittivät koko latingin savipalloja hänen päällensä. Tämä pahanelkisyys harmitti nuorta Kanea; silmänräpäyksessä tarttuu hän räystäänkouruun, kiipee ylös katolle ja seisoo äkkiä vihollistensa keskellä, ennekuin yksikään heistä edes olisi voinut pakenemista ajatella. Nyt ne olivat hänen vallassansa.
Katto oli jyrkkä ja sentähden vaarallinen liikuntapaikka hänen säikähtyneille vastustajillensa; hänelle taas, joka oli niin tottunut semmoiseen ja jonka liikkeet olivat niin notkeat, tarjosi se tarpeeksi turvallisuutta ja antoi hänen vapaasti käyttää voimiaan, kun sitä vastaan hänen vastustajansa, jos vähänkään koettivat ehtiä vastarintaa, olivat vaarassa pudota maahan. Kane rankaisi nyt rauhanhäiritsijöitä yhden toisensa perästä ja vielä lisäksi hän ei tyytynyt siihen että oli heitä ansion mukaan kurittanut, vaan veti heidät katon rajalle ja pakoitti heitä oikein pyytämään anteeksi niiltä, joita olivat loukanneet. Hänen tätä tehdessään, huusi hänen nuorempi veljensä, joka oli katsellut nuorten rauhattomuuden nostajien rankaisemista ja nyt pelkäsi jonkun heistä putoavan alas ja lyövän itsensä kuoliaaksi, Elishalle tulla alas, vaan tämä ei antanut häiritä itseään toiminnassaan veljensä kehoituksesta. Hän vastasi aivan levollisesti:
"Ei vielä, Tom, eivät ole kaikki pyytäneet anteeksi!"
Kane tuli erittäin kuuluisaksi tutkijana pohjanperän seuduissa. Hän meni lääkärinä Yhdys-Valtojen laivaston palvelukseen, oli muassa muutamalla retkellä Kiinaan, kävi sitte Filippineissä, Englannissa, Indiassa, Egyptissä ja Kreikassa. Vähän oltuaan Amerikassa läksi hän sitten Afrikaan, vaan täällä tapasi hänen kuumetauti ja hänen täytyi palata kotionsa. Vuonna 1850 seurasi hän ensimmäistä amerikalaista lähetysretkeä pohjoisnavan maihin, läksi 1853 taas pohjanperän vesille ja palasi monta vaivaa kärsittyänsä Lokakuussa 1855.
Hän kuoli 16 päivänä Helmikuuta 1857 Havannassa.
Uskaliaan pohjanperänmatkustajan muisto varmaan ei tule koskaan unhottumaan. Äärettömän laajain jääkenttien keskellä, kovimmissa lumimyrskyissä, taisteluissa villipetojen, näljän ja taudin kanssa, seisoi hänen sankarimuotonsa kukistamattomana. Ei silmänräpäykseksikään hän unhottanut sitä suurta tarkoitusperää, jolle hän oli omistanut elämänsä, ja vaikka itse vaivoja ja tuskaa kärsivä, rohkaisi hän todellisella Jumalanpelvolla ja alttiiksi panevan huolenpidon kautta usein kovin sortuneitten seuralaistensa mieltä.
Jalomielinen soturi.
Muuan kersantti seisoi kerran Sevastopolia piiritettäessä vahdilla. Vihollinen teki ulosryntäyksen ja hänen kumppalinsa tulivat tapetuiksi ja hän itse pahasti haavoitetuksi päähän. Hän kulki horjuen leiriin, näki tiellä haavoitetun, nosti hänet selkäänsä ja kantoi hänet myös leiriin. Sinne päästyään vaipui hän tunnotonna maahan. Kun hän muutamia tuntia sen jälkeen tointui, oli hänen ensimmäiset sanansa kysymys kuinka hänen asekumppalinsa laita oli: "Elääkö hän vielä?" Samassa tuli pahasti haavoitettu sotamies, joka monta vuotta oli ollut hänen vihamiehensä, hänen vuoteensa luo ja kiitti häntä pelastuksestaan. Silloin sanoi kersantti:
"Sinä olet siis se jonka minä kannoin leiriin. Se minua ilahuttaa. Minä en sinua tuntenut, vaan jos olisin tuntenutkin, olisin kuitenkin sinua pelastanut."