"Se on minun nimeni."
Naapurinpoika ei tahtonut uskoa. Abrahami haki silloin isänsä siihen ja tämä alkoi tavailla:
A-b-r-a-h-a-m L-i-n-c-o-l-n.
Oikein, se oli hänen nimensä, kirjoitettuna suurilla kirjaimilla.
Noin yhdeksän kuukautta vaimonsa kuoleman jälkeen kutsui Abrahamin isä poikansa luokseen ja teki hänelle seuraavan kysymyksen:
"Sinä olet nyt niin kauvan kirjoitellut kirjoittamista — mitä sanoisit siihen, jos kirjoituttaisin sinulla kirjeen?"
"Saanko koettaa!" huusi Abrahami vallan iloisena.
Hän haki esille paperia, kynän ja mustetta, istuutui totisena puupöydän ääreen keskellä huonetta ja katsoi tarkkaan odottaen isäänsä, joka rupesi sanelemaan jokseenkin pitkää kirjettä lähellä asuvalle pappismiehelle. Pappia pyydettiin seuraavana sunnuntaina tulemaan Lincolnin uudistilalle eli "farm'ille" pitämään muistopuhetta hänen vaimovainajastaan. Kun Abrahami oli lopettanut kirjoittamisen, luki hän mestariteoksensa sisarelleen, joka uteliaasti sitä kuunteli, ja isälleen, jossa ilon, hämmästyksen ja ylpeyden tunteet vallitsivat.
Joku aika sen perästä tuli arvokkaan näköinen mies ratsastaen pölkkymajalle. Se oli yllämainittu pappismies. Abrahami meni häntä vastaan ja kysyi, tervehdittyään häntä:
"Onko herra pastori saanut minun kirjeeni?"