"Sinun kirjeesi? Tarkoitat varmaan isäsi kirjettä, nuori ystäväni!"
"En, vaan minun kirjettäni! Eikös pastori tiedä että minä osaan kirjoittaa?"
"Jos sinä olet kirjoittanut kirjeen, niin et todellakaan tarvitse sitä työtä hävetä. Jatka, ystäväni, ja sinusta on kerran tuleva kelpo mies."
Nuoressa Abrahamissa oli jo aikaisin ankara oikeudentunto, jota osoittaa seuraava tapaus hänen nuoruudestaan.
Hän oli muutamalta koulukumppalilta saanut tietää että hänen opettajallansa oli erinomaisen oivallinen Washingtonin elämäkerta. Saada tuo viehättävä kirja lukeakseen, kas se tuli nyt olemaan hänen toivojensa tarkoituksena. Hän läksi sentähden opettajansa luokse ja pyysi saada sitä lainata. Hän sai sen ja opettajansa lausui vielä senkin, ettei hänen ollut tarvis jättää se takaisin niin kohta, vaan että hän saisi lukea sitä aivan rauhassa.
Iloisena otti nuori Lincoln kirjan kotiinsa ja lueskeli sitä ahkerasti. Työssäkin ollessaan, hän ei voinut siitä erota, vaan talletti sitä ontossa puussa että se edes olisi hänen läheisyydessään.
Hän luuli valinneensa luotettavan säilytyspaikan aarteellensa. Vaan kuinka suuri eikö ollut kauhistuksensa, kun hän muutamana päivänä huomasi ankaran rankkasateen läpi-kostuttaneen ja pilanneen kirjan. Kuumia kyyneleitä sekaantui armottomiin sadepisaroihin, jotka olivat pilanneet hänen rakkaan kirjansa. Mitä tehdä? Vieras omaisuus oli turmeltu ja hän oli syyllinen: Miten hän nyt voisi kirjan omistajaa sovittaa?
Ensiksi pani hän kirjan päiväpaisteesen kuivamaan, sitten koetti hän poistaa kaikki tahrat ja pilkut, viimein läksi hän suoraa tietä opettajansa luokse tekemään suoran tunnustuksen tapahtumasta.
Tämä näytti vähän kummastuneelta kun poika palasi niin pian.
"Minä tuon takaisin Washington'in elämäkerran", alkoi pikku mies.