"Nouse ylös, vanhus! Sinä saat nähdä, että minä tulen osoittamaan armoa herrallesi ja että minulla ei suinkaan ole mitään pahaa sydämmessä häntä vastaan."
Tämän sanottuaan pyysi hän Luukas Kranach'ia hoviinsa ja tarjosi hänelle olopaikan siellä loppu-ijäksensä, mutta Kranach ei tyytynyt siihen, pyysi ainoastaan lupaa saadakseen seurata onnetonta herraansa vankihuoneesen.
"Hän on", sanoi vanhus, "turvannut minua ja ollut minun ystäväni niinkauan kuin hän oli saksalainen ruhtinas. Nyt tahdon minä lohduttaa häntä ja ottaa osaa hänen kohtaloonsa, koska hän on onneton enkä minä voi hankkia hänelle vapautta takaisin."
Senjälkeen laski keisari hänet menemään ja lähetti hänelle hopeamaljan täynnä unkarilaisia tukaatteja. Mestari Kranach ei kuitenkaan ottanut niistä enempää kuin mitä kahdella sormella voi nostaa.
Tämä mainio maalari jätti pormestari-ammattinsa ja antautui kokonaan toveruutta pitämään vangitulle ruhtinaalleen, jonka surullisia päiviä hän koetti lievittää.
Katkerimpia koetushetkiä molemmille ystäville oli se hetki, jolloin tuotiin sanoma vaaliruhtinaan kuoleman tuomiosta. Tuomion julistajat astuivat sisään juuri kuin korkea vanki oli sakkia pelaamassa Luukas Kranachin kanssa. Miehuudella ja rauhallisesti kuunteli hän julistuksen sisältöä ja pitkitti sitte levollisesti peliänsä.
Mestaus ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, vaikka vasta viiden vuoden perästä vankihuoneen ovi avattiin hänelle. Lokakuussa 1552 matkusti hän ystävänsä Luukas Kranach'in kanssa kansan riemuitessa Weimariin tuon kovia kokeneen ruhtinaan uuteen kotiin.
Aamiainen Rudolfstad'issa.
Puolivälissä kuudettatoista vuosisataa eli Tyyringin maakunnassa Rudolfstadtin kaupungissa leskikreivinna Katarina Swartzburgista. Hänen kerrotaan olleen urhoollisen ja uskaliaan naisen, joka hankki keisari Kaarle V:ltäkin semmoisen vakuutuskirjeen, ettei hänen alammaisensa hispanialaisen armeijan maan läpikulkiessa tarvitsisi kärsiä mitään pahaa. Tätä vastaan lupasi hän hankkia kaikenlaista ruoka-ainetta heille kohtuullista maksua vastaan.
Hispanialainen päällikkö, Alban herttua, tuo julma ja ankara mies, lähestyi sotajoukkoineen Rudolfstadtin kaupunkia. Hänen seurassaan oli myös Braunsweigin herttua poikineen, ja nämä ylhäiset herrat tarjoutuivat vieraiksi Swartzburg'in leskikreivinnan luo. Vastaanottamista ei hän luonnollisesti voinut kieltää, käski siis heidän olemaan tervetulleita. Heille oli tarjottava, mitä talossa löytyi. Mutta samalla kertaa muistutti hän myös hispanialaista kenraalia vakuutuskirjeestään ja teroitti hänen mieleensä, että se oli tarkasti noudatettava joka kohdassa.