"Saanko minä vaatteen siitä hinnasta, jonka minä olen tarjonnut eli en?" kysyi hän vienolla äänellä.
"Tarjoomastasi hinnasta minä en saa antaa sitä", vastasi Ruyther levollisesti; "mutta niinkuin olen sanonut, lahjoittaa minä kyllä voin sen sinulle."
"Allahin nimessä!" huudahti turkkilainen, "harvoin on nähty tällaista lujuutta, tällaista uskollisuutta! Meistä pitää tulla ystävykset. Sinunlaistasi minä en vielä ole nähnyt, vaikka vanhuus on jo tukkani vaalistanut."
Ja seuralaisilleen sanoi hän:
"Katsokaa, kuinka uskollinen tämä kristitty mies on niitä kohtaan, jotka ovat hänen lähettäneet. Osoittakaa myös te kaikki minulle samallaista uskollisuutta!"
Senjälkeen astui hän Ruytherin eteen, paljasti rintansa ja samoin hollantilaisen, laski kätensä Ruytherin rinnalle ja tämän käden omalleen ja vakuutti häntä valalla suojeluksestaan ja ystävyydestään. Hän käski myös kohtelemaan Ruytheria ja hänen väkeänsä kaikella kohteliaisuudella mitä suinkin ajatella voi.
Tämän kautta kohosi Ruytherin arvo kaupungin asukasten silmissä aina korkeammalle, niin että he sitte ostivat kaikki tarvittavansa europalaiset tavarat ainoastaan häneltä ja odottivat hänen tuloansa vaikka muitakin laivoja oli satamassa. Ruyther uskalsi nyt ilman vaaratta matkustaa sisemmällekin maahan ja käytti usein tätä tilaisuutta ostaakseen vapaaksi kristittyjä orjia, johon tarkoitukseen hän sai rahoja Alankomaasta, sillä siihen aikaan oli monta merimiestä kaikista Euroopan valtakunnista merirosvojen orjuudessa nääntymässä Afrikan pohjoisrannoilla.
Muutamia vuosia vastakerrotun tapauksen jälkeen joutui Ruytherin laiva Afrikan rannalla haaksirikkoon. Hän löysi likeisyydestä laivahylyn ja tahtoi nyt antaa miestensä, jotka olivat osaavat laivarakennuksessa, koetella korjata sitä. Sill'aikaa auttoivat maanasukkaat tavarain pelastamisessa hukkuvasta laivasta, niin että Ruyther sai vuorostaan kiitollisuudella huudahtaa:
"Semmoista uskollisuutta ja taipuvaisuutta en minä ole vielä koskaan kristityssä maassa tavannut!"
Ruytherin kunnia ja maine kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi. Hallituksensa nimitti hänet vihdoin amiraaliksi ja hän ymmärsi myös siinä toimessaan kohottaa isänmaansa kunniata. Edistymisensä ei saattanut häntä kuitenkaan röyhkeäksi. Päinvastoin oli hän sangen hurskas mies. Kun kerran erään suuren voiton perästä huusivat hänelle: "Eläköön Plymouthin tappelun voittaja!" vastasi hän kainostellen: