Kuningas Kustaa II Adolf.
Kuningas Kustaa Adolf Ruotsissa oli kieltämättä aikakautensa suurimpia miehiä, muisteltakoon sitte joko hänen omaisuutensa kuninkaana tahi hänen etevyytensä ihmisenä. Hän oli lahjoitettu erinomaisilla sielunomaisuuksilla ja voi usein pikemmin kuin moni vanhempi ja enemmin kokenut mies tunkeutua asioiden ja olosuhteiden perille. Hänellä oli myöskin taito selvästi ja valmistamatta lausua ulos ajatuksensa sekä erinomainen muisti. Sotaherrana muisti ja tunsi hän ei ainoastaan korkeammat upseerit vaan myös monen sotamiehenkin.
Hän osoitti niinhyvin sanoissa kuin töissäkin totista ja elävätä Jumalan pelkoa ja luki usein raamattua. "Minä koettelen", lausui hän tavallisesti, "Jumalan sanaa miettimällä vahvistaa itseäni pahaa viettelystä vastustamaan. Ihminen sillä sijalla kuin minä olen ei ole kellenkään vastuunalainen muille kuin Jumalalle, mutta tämä itsenäisyys juuri saattaa moniin kiusauksiin, joita vastaan me emme koskaan voi olla kyllin valveilla."
Hänen elämänsä oli kuvaus hänen Jumalan pelvostansa. Viekkautta hän ei ymmärtänyt; luulevaisuus oli hänestä kaukana. "Minä voin maata jokaisen alammaisen polvella", sanoi hän usein.
Yksi asia, joka kuitenkin välistä saattoi hänet osoittamaan muitakin puolia kuin näitä hänen omaisuuksiaan, oli hänen pikainen luontonsa ja se malttamattomuus, joka siitä oli seurauksena. Kuitenkaan hän ei väärästä ylpeydestä ollut virhettään tunnustamatta, ja niin pian kuin hänen pikaisuutensa oli ohitsemennyt, sovitti hän kaiken, mitä pikaisuudessaan oli jotakuta vastaan rikkonut.
Niinpä sattui kerran sotaväen katselemuksessa, että hän joutui sanasotaan erään överstin kanssa ja unhotti tilansa siihen määrään, että antoi hänelle korvapuustin. Översti otti hetipaikalla eron virastaan ja lähti ratsastaen matkustamaan Tanskan maalle. Hän tuskin kuitenkaan oli tullut Ruotsin rajan yli, kun kuulee takanansa hevosen kavioin rakseen ja näkee entisen herransa tulevan ratsastaen täyttä laukkaa, seurassansa ainoastaan yksi upseeri. Niinpian kuin Kustaa Adolf sai nähdä överstin, hyppäsi hän hevosensa selästä ja huusi hänelle:
"Seisottakaa, översti! Te olette loukattu, minä tiedän sen, ja sentähden tulen minä niinkuin ritarillinen mies tarjoamaan teille hyvitystä siitä. Me olemme ulkopuolella Ruotsin rajaa. Täällä olemme me yhtäläiset. Meillä on miekat ja pistoolit kummallakin; valitkaa kumpi ase hyvänsä, ja asia tulee ratkaistuksi."
Översti tunsi itsensä liikutetuksi tästä kuninkaan avosydämmisestä tunnustuksesta. Hän laskeutui hevosensa selästä ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin.
"Jumala varjelkoon", sanoi hän, "vetämästä miekkaani niin urhoollista, niin kelvollista ja armollista herraa vastaan. Antakaa anteeksi, että päätin matkustaa niin silmänräpäyksessä, sallikaa minun palata takaisin ja palvella suurta kuningastani elämässä ja kuolemassa."
Kustaa Adolf tuli liikutetuksi, hän nosti ylös kokeneen soturin ja syleili häntä, jonka jälkeen molemmat palasivat ruotsalaiseen leiriin.