Kustaa Adolf osoitti usein persoonallista urhoollisuuttaan niin loistavasti, että hänen ystävänsä nuhtelivat häntä sanoen hänen olevan parempi sotamies kuin sotapäällikkö. Mutta kuningas vastasi silloin, että sotapäälliköllä ei ollut oikeus vaatia suurempaa urhoollisuutta sotamiehiltään kuin itse osoitti. Arkamaisuus oli hänestä kokonaan vierasta. Kun häntä varoitettiin antautumasta vaaran kitaan vastasi hän tapansa mukaan leikillisesti: "Ei ole vielä kukaan kuningas kaatunut kanuunan kuulasta", eli myöskin: "Mikä kuolema on kauniimpi kuninkaalle kuin kuolla kansansa ja oikean asian edestä?"
Kerran syöksehi hän eräässä ottelussa tulisimman kahakan keskelle. Viholliset piirittivät hänet kokonaan, eikä hänelle näyttänyt olevan mahdollista välttää joko vangiksi tuloa eli kuolemaa, niin ankarasti kuin hän taistelikin. Silloin keräsi eräs urhea upseeri joitakuita yhtä urhokkaita kumppaneitansa ja he pelastivat onnellisesti kuninkaan vihollisen käsistä. Sama upseeri oli sittemmin itse vaarassa ja vähällä joutua vangiksi. Kustaa Adolf, huomattuaan tämän, syöksihe silloin heti kahakkaan ja onnistui pelastamaan pelastajansa, jolle hän ilomielin huusi: "Nyt olemme kuitit, kumppani!"
Oli 6 päivä marraskuuta 1632, kun tuo Ruotsin sotaväelle niin ratkaiseva tappelu Lützenin kentällä tapahtui. Kustaa Adolf oli taistellessaan uskonpuhdistuksen pyhän asian edestä voittajana läpikulkenut koko Saksanmaan ja oli matkalla Saksan keisarin pääkaupunkiin, kun Saksin vaaliruhtinas kutsui hänet tänne avukseen keisarillista sotajoukkoa vastaan, joka hävittäen oli karannut hänen valtakuntaansa. Aamu oli kylmä ja sumu peitti vielä sotakentän, kun taistelu alkoi. Taisteltiin suurella urhoollisuudella molemmin puolin. Vihdoin tunkeutui esille ruotsalaisten oikea siipi Kustaa Adolfin johdannolla ja ahdisti kiivaasti vihollista. He alkoivat jo väistyä, silloinkun kuningas sai tietää vasemman siiven horjuvan. Hän kiiti sinne silmänräpäyksessä; ainoastaan jotkut harvat voivat seurata häntä, silloin sattui häneen kuula ja hän vaipui, kuolemahaavan saaneena, hevosensa seljästä, joka juoksi ruotsalaisten rivien halki ilman ratsastajatta, josta heti arvattiin, mikä vahinko oli tapahtunut.
Harvat kuninkaat ovat saaneet nauttia suurempaa kunnioitusta kuolemansa jälkeen kuin Kustaa Adolf. Yksin hänen vihollisensakin tunnustivat mielellään hänen suuret avunsa, hänen urhoollisuutensa ja Jumalanpelkonsa, ja itse paavi sanoi hänestä: "Hän on maailman suurin kuningas."
Sitä paikkaa, jossa kuningas kaatui, osoittaa eräs kivi, nimeltä "Schwedenstein", ja kaksi vuosisataa myöhemmin nostettiin tässä samassa paikassa muistomerkki Kustaa Adolfin kunniaksi.
Ruotsalaisen runotaiteen isä.
Tällä kunnianimellä merkitään tavallisesti Ruotsin kaunokirjallisuus-historiassa sitä miestä, joka avasi uuden tien ruotsalaiselle kielelle ja runotieteelle: Yrjö Stjernhjelmiä.
Tämä merkillinen mies syntyi 1598 Vika'n pitäjäässä Taalain maakunnassa, missä hänen isänsä oli vuorimiehenä. Aikaiseen jo osottautui pojassa suuret luonnonlahjat ja todisteena hänen kekseliäisyydestään ja elävästä mielikuvituksestaan kerrotaan hänestä seuraava kertomus:
Hän kulki eräänä kylmänä ja tähtikirkkaana talvi-iltana isänsä kanssa Runnjärven jäätä. Isä kysyi häneltä silloin, miten hän luuli tähtien syntyneen. Vikkelä poika vastasi tähän heti:
"Taivas on aina valon loisteessa ja Jumala kävelee tuolla ylhäällä taivaan salissa edes takaisin, mutta kun hän on jotenkin väkevä mies, niin pistelee hän välistä reikiä kepillänsä lattiaan. Valo loistaa niistä ja me kutsumme niitä tähdiksi."