"Oi, herra", vastasi pieni poika, "te näytätte niin hyvältä; te ette suinkaan aja minua pois."
"Mutta sano sitte mikä sinua vaivaa, lapseni", sanoi keisari.
"Oi, meillä ei ole mitään syömistä. Minun isäni oli upseeri ja vielä joitakuita kuukausia sitte emme luulleet näin pikaan joutuvamme leivän puutteesen. Mutta pappa kuoli ja nyt olemme me kaiken puutteessa."
"Lapsi parka! Onko sinulla sisaria ja veljiä?"
"On, herra, minulla on kaksi nuorempaa veljeä, jotka ovat kotona mamman luona, sillä hän on hyvin kipeänä."
"Kuule nyt, poikani! Kiiruhda suoraa tietä lääkärin luo. Tässä on sinulle rahoja, jotka saat antaa hänelle äitisi luona käynnöstä. Pyyhi pois kyyneleet ja ole hyvässä turvassa. Me tapaamme hetken kuluttua toisemme."
Poika kiiruhti noutamaan lääkäriä, sittekuin hän keisarille oli ilmoittanut äitinsä asunnon. Hänen luokseen läksi nyt Josef II astumaan. Kaikki todisti suurta kurjuutta. Siinä huoneessa, missä sairas makasi, ei ollut mitään muuta kuin sänky, ja sekin mitä viheliäisintä lajia. Vaimo parka, joka nähtävästi näytti olleen tottunut parempiin päiviin, hengitti raskaasti; ei näyttänyt pitkijä aikoja hänellä olevan jäljellä. Kun vieras astui sisään, hämmästyivät sekä äiti että lapset.
"Minä olen lääkäri", sanoi keisari Josef; "minä tulen tarjoomaan teille palvelustani."
"Oi, herra", vastasi sairas heikolla äänellä, "minä tuskin jaksan palkita teitä siitä."
"Älkää huoliko siitä seikasta. Kunhan minä vaan voin teidät tehdä terveeksi jälleen, tunnen minä itseni palkituksi."