Isä ja tytär.
Viime vuosisadan lopulla kohtasi kova vedenpaisumus erästä pientä kaupunkia Tonavan varrella. Jää oli äkkiä sulanut pitkällisen leutoilman kautta; julman isoja jäämöhkäleitä oli lohkeillut irti ja niitä kulki nyt joka paikalla jokea, joka kohosi kohoamistaan. Joka hetki kasvoi vaara; vähän ajan sisään murtautui vesi kaupungin kaduille; niin pitkältä kuin silmä ylettyi katsomaan, ei nähnyt muuta kuin Tonavan likaisenkeltaisia aaltoja, joilla jääkappaleita, eläimiä, huonekaluja ja muita semmoisia kappaleita ui. Peljästyneinä pakenivat asujamet ylös huoneittensa yläkerroksiin ja viimein ylös vinnihuoneisin, pelastuakseen päälle tunkeavalta vedeltä.
Pienessä talossa asui köyhä sairas mies. Useampia vuosia oli hän ollut hervoton käsistään ja jaloistaan eikä voinut toimittaa mitään; mutta hänellä oli hyvä tytär, joka työllään hankki elatusta sekä itselleen että hänelle. Tytär ei tahtonut luopua isästään — "minä hänet joko pelastan tahi kuolen hänen kanssaan", sanoi hän.
Isä lepäsi sängyssään ja voi ainoastaan vaivalla nousta niin paljon että hän huoneensa ikkunasta saattoi nähdä hävityksen. Voipuneena painui hän alas vuoteelleen, pani vapisevat kätensä ristiin ja rukoili hyvän lapsensa edestä.
Vesi nousi yhä korkeammalle, kohta saavutti se jo huoneen, jossa vanhus makasi, ja kostutti hänen kylmää olkivuodettansa — silloin koetti tytär nostaa isäänsä vuoteelta ja kantaa häntä katolle. Mutta tämä oli hänelle kovin raskas. Tytär antoi silloin vanhuksen tarttua käsivarsillaan hänen kaulansa ympärille, nosti hänet selkäänsä ja niin kaalasi hän taakka selässä ulos huoneesta veden ja jään läpi ja pääsi onnellisesti katolle. Siellä täytyi heidän oleskella koko vuorokauden ennenkuin kukaan tuli heille avuksi.
Kun vaara oli ohitse kiitti tytär Jumalata omasta ja isänsä onnellisesta pelastuksesta.
Itsensä alttiiksi paneminen.
Bretagnessa, eräässä Ranskan maakunnassa, asui ranskalaisen vallankumouksen aikana Ifigenia Defille yhdessä sisarensa kanssa, joka oli naimisissa ja jolla oli neljä lasta. Sisarukset elivät yksinäisyydessä; heidän ainoa ilonsa oli pienten lasten rakkaus. Valitettavasti tuli tämä hiljainen onni kestämään lyhyen ajan. Paris'ista tuli muutamana päivänä käsky panna vankeuteen kolmekymmentä henkeä, joita pidettiin epäluulon alaisina, ja viedä ne vallankumous-oikeuden eteen. Näiden kolmenkymmenen joukossa oli myös viaton Ifigenia, joka ilman säälittä eroitettiin sisarestaan ja vietiin vankina Parisiin. Vallankumous-oikeus pani hänen eteensä kirjeen, jonka alla oli kirjoitettuna nimi Defille ja jonka sisällyksestä päätettiin että kirjeenkirjoittaja piti jotain yhteyttä kuninkaanpuoluelaisten kanssa.
"Onko se maanpetosta, onko se rangaistusta ansaitseva rikos tuntea ihmistä, joka kuuluu kuninkaan puolueesen!" kysyi Ifigenia. "Me tahdomme ainoastaan tietää tunnustatko sinä tämän kirjeen oikeaksi", oli oikeuden vastaus.
"Kyllä tunnustan kirjeen", sanoi Ifigenia rohkeasti, "vaan ennenkuin minua tuomitsette, niin antakaa minulle asianajaja avukseni."