Seuraavana päivänä lähetettiin jalo ja vilpitön mies, tuo oikeudenoppinut Gauneau hänen luokseen vankihuoneesen puhumaan ja keskustelemaan hänen puollustuksestaan.
"Hyvä herra", sanoi Ifigenia puollustajallensa, "minä pidän jo edeltäkäsin varmana että te tulette käyttämään kaikkia keinoja minun pelastuksekseni, mutta sanokaa minulle kuitenkin minkälainen tuomio minulla on peljättävän."
"Minä tulen koettamaan kaikkea teitä pelastaakseni; mutta se tulee sangen vaikeaksi, kun te tunnustitte kirjeen allekirjoituksen omaksenne, sillä se painaa paljon oikeuden silmissä."
"Puollustakaa vaan minua urhoollisesti! Minä olen syytön. Jos te vannotte minulle ette koskaan ilmaisevanne minun salaisuuttani kellenkään, niin kerron teille jotakin, joka teidät saattaa siihen vakuutukseen että te ajatte oikeata asiata."
Gauneau vannoi vilpittömästi säilyttävänsä hänen salaisuutensa.
"Niin tietäkää sitte", sanoi Ifigenia, "etten minä ole, vaan sisareni on kirjoittanut tämän kirjeen. Ei kukaan voi syyllä tuomita meitä rikollisiksi; jos kumminkin täytyy niin tapahtua, niin minä tahdon kuolla sisareni edestä. Hänellä on neljä lasta, jotka vielä tarvitsevat äitin hoitoa; minä olen yksinäni ja voin huoletta erota elämästä."
Oikeuspäivä tuli. Gauneau puollusti häntä lämpimyydellä ja innolla.
Turhaan! Syytetty tuomittiin kuolemaan.
Ifigenia kuoli urhoollisuudella; hän uhrasi itsensä kuolemaan rakkaudesta sisareensa.
Varmaan olisi tämä kaunis siskorakkauden osoite jäänyt unhotuksiin, ellei Gauneau olisi ennen kuolemataan uskonut tämän salaisuuden muutamalle ystävälle, joka vuorostaan on tehnyt sen jälkimailmalle tunnetuksi.
Jalo prinssi.