Yhä kiitää, vaan ei vielä
Ihmis-asuntoa näy.
Metsän haamut poikaa tiellä
Uhkaa, mustaks yö jo käy.
Kylmä yltyy. Tähtein valo
Syttyy taivahalle jo,
Leimuelee pohjanpalo,
Huokaa synkkä hongisto.
Kohta aamun koittehessa
Öinen jylhyys häviää —
Vaan, ken tuolla kinoksessa
Kalvenneena lepäjää?
Pieni mierolainen siellä
Lepoon vaipui viimeiseen,
Jäätyneenä kiiltää vielä
Kyynel silmän murtuneen.
U. von Schrowe.
Scipio Africanus.
On vainon hirmupäivä päästy päähän,
Yö vaippans' sovitti ja rauhan toi.
Veriset liekit, haihtuin myrskysäähän,
Viel' ilmi hohteen taivahalle loi.
Mut taivaan alla riutuu tuskissansa,
Veriinsä nääntyy mainehikas kansa,
Ja kansan muistot liekki tasoittaa;
Lyö liekki Kartaagin, mut murhamiesi
Iloiten takoo kahletta ja liesi
Kuin hornan kita tultaan leiskottaa.
Vaan keskellä tuot' ivan näyttölavaa
On aatteissansa mies. Mit' aikoo hän?
Hän on kuin nukkunut, — jo silmäns avaa
Ja katsoo, tähtää — mitä näkee hän?
Käy kurttuun otsa, huulet murtoon vääntyy,
Vert' itkee sydän, silmä maahan kääntyy
Ja rintaa vasten päänsä kallistuu;
Hän äsken iskun taivahalle heitti,
Mut mustat pilvet ennustähdet peitti,
Nyt lausumahan aukee miehen suu:
"Mä nähnyt olen kukan kuihtuvaisen,
Kuink' alle myrskyn painuu palmupuu;
Mä nähnyt olen kalman murhan, naisen,
Kuink' kultaansa hän surren lakastuu;
Olenpa nähnyt kuinka Rooman kansa
On hautaan vienyt miehet parhaimpansa,
Ja haudoilla vuoskaudet itkenyt;
Vaan nähnyt konsanaan en surmaa mointa:
Kuink' kansa, kansain kuulu, ilman tointa
Jää, hukkuu pois, näen ensikerran nyt.
"Täss' seison haudall' luonnon suurimmalla
Maaks' sorretun Kartaagin e'essäin nään.
Tuoll' ilohuudot kaikuu taivas-alla,
Ne mieltä viiltää, kun nään sorron tään,
Vaan kunnias sen vaati, Rooma, sen
Työn tehtäväksi määräsit, ja minä
Mies roomalainen olen, — Huoli pois!
Ei huollut Curtio, kun maahan syöksi,
Ei Mucio, kuin murhan otti työksi.
Tät' työtä minäkö en kestää vois!