Toivat vaimon sotamiehet,
Vaimon vastavihityn,
Jolta sota tempas sulhon
Kesken ensi syleilyn.
"Puhu, Ferencz!" polvillaan hän
Ryömi lemmittynsä luo,
"Nuori olen, elo mulle,
Elon ilo mulle suo!
"Unhu, Ferencz! henkes oma
Mulle kallis pelasta,
Vapahina eläkäämme
Täältä poissa kaukana!
"Puhu, Ferencz, puhu, puhu!
Muista rakkauttani,
Muista, että minä olen
Sinun oma vaimosi."
Ja hän tarttui kiinni käsiin,
Painoi niihin huulensa,
Sanain asemesta seuras
Suudelmata suudelma.
Vaiti seisoo Ferencz Renyi
Huulin liikkumattomin;
Vaikka tuska miehen rintaa
Kohotteli aaltoihin.
Vihdoin puhkes tumma puna
Häpeävän katseehen,
Naisen nuoren työnti luotaan,
Kääntyi seljin hänehen.
Kenraal Haynau verihurtta
Antoi käskyn ampua.
"Sinut kiroon!" viime sanat
Pääsi naisen huulilta.
"Sinut kiroon, joka minut,
Oman vaimos" — enempää
Ei hän saanut sanotuksi.
Ferencz Renyi säpsähtää.
Vaiti seisoo mielipuoli
Huulin liikkumattomin,
Vaiti ovat sotamiehet,
Vaiti kenraal Haynaukin.