Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa
Kuin Pohjolan vankin myrsky,
Se kons' on aaltojen harjalla,
Kons' yltäki käypi hyrsky;
Mut itse perässä hän pelvott' on,
Vaan Annasen poski on ruusuton.
Ilolla Vellamon neitonen
Sen vastahan uida täyttää:
"Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
Jok' immeltä silmään' näyttää?
— Voi, voi mua, Vellamon neitonen,
Sill' ompi jo kultana ihminen!"
Jo päättää Vellamon neitonen
Nyt toivonsa turhan kostaa,
Ja kosken pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Vilhelmin loukahtaa,
Ja hän kera kultansa kuolon saa.
Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
On Vellamonneidonpaasi,
Se paasi, jolla hän Vilhelmin
Veneen sekä onnen kaasi;
Mut neitosen itsensä kerrotaan
Meressä murehtivan rakkauttaan.
Oksanen.
Kuusen alla.
"Armas Anna, huolet heitä!
Kaukomaille lähden pois.
Köyhyys erottaapi meitä;
Mut jos sulhos kultaa tois,
Rikkaus kaikk' esteet poistais,
Onnen tähti meille loistais."
Niin hän lausui. Toivo hohtaa
Silmäst' Antin, totinen,
Sama toivo häntä kohtaa
Katsehesta neitosen.
Anna uskollisin mielin
Hälle vastaa, hellin kielin:
"Katso kuusta vieressämme,
Ainiaan se vihannoi;
Kuvatkoon se lempeämme,
Jot' ei talvi murtaa voi!
Aina olkoon, niinkuin kuusi,
Lempemmekin tuore, uusi!"
Antti läksi. Vuodet vaipui
Ajan virtaan nopeaan,
Verkalleen vaan onni taipui
Hälle suomaan lahjojaan.
Vihdoin kultaa saatuansa
Palajaa hän kotiansa.