Taas hän seisoo kukkulalla,
Jossa kuusi kohoaa;
Armaan koti rinteen alla
Koivuin takaa pilkoitta.
Kaipausta suloisinta
Täynnänsä on Antin rinta.
Mutta kuusen pimennossa
Leikki lapsi pienoinen.
Antti lapsen katsannossa
Huomaa sävyt Annasen,
Tuntee kuni leimauksen
Kummallisen aavistuksen.
Heti astui lapsen luoksi,
Tervehti sen hoitajaa;
Ujostelematta juoksi
Poika vastaan tulijaa.
"Mikä nimes?" — "Antti." — "Nainen,
Kenen laps' on pienokainen?"
Hoitajalta lapsukaisen
Antti vastauksen sai;
"Se on poika Peltolaisen,
Joka Annan tuolta nai." —
"Annan! Koivulamko Annan
Vaiko toisen, Metsärannan?"
"Koivulan. — Hän kauan vuotti
Ensimäistä sulhoaan,
Uskollisna aina luotti
Antin rakkauteen vaan,
Kunnes viimein kertoi maine,
Että Antin kätki laine.
"Riutuneena kuni kukka,
Jonka myrsky kuihduttaa,
Surkastui nyt Anna rukka,
Kantain tuskaa kauheaa.
Kaiken lohdutuksen hylkää,
Itkien vaan kuollutt' ylkää.
"Aika kumminkin tuo hoivan;
Annan murhe lieventyi,
Rakkaudessa miehen oivan
Onni jälleen lähestyi;
Mutta ensi lempi yhä
Annalla on muisto pyhä." —
"Anna jälleen onnellisna!
Muisto uuden tuskan tois,"
Antti mietti murheellisna
Itseksensä, kääntyi pois;
Kuusest' oksan taittoi vielä,
Konsanaan ei nähty siellä.
B. F. Godenhjelm.
Lauluun pyyntö.