Siell' laajan pöydän ympärillä
Nuor' istuu parvi paimenten.
Ja korven saalis, karhun jalka,
On olvikannun viereinen.
Vaan alla orren honkapuisen
Ei riemunkannel kaiukaan,
Ja reunall' ei nyt herkkupöydän
Juo nuoret riemumaljojaan.
Ei viulu-Aapran virret vieri
Nyt lailla hyppysoitelman,
Ja laulu nuorten metsämiesten
On sävel surun haikean:
On parvest' uljain miehentoivo,
On ylkä sorja sortunut.
Hän, jonka luoti karhun löysi,
On kylmäks aivan kalvennut.
Siin' äiti istuu kyynelsilmin
Pään luona poikavainajan,
Ja isä, vailla lohdutusta,
Myös sortuvans' sois hautahan.
"Miks omiaan ei syksy riistä,
Vaan kevätvesat katkaisee?
Tääll' elänyt ken kyllin ompi,
Hän hautahan jo joutanee."
Näin kaikuu virret kaipausta
Ja viulun kielet surua.
Niin ilmestyypi valko-impi
Sisällen yöstä mustasta.
Hän kirkastui — vaan haamun lailla
Kasvonsa kohta vaaleni:
Kuin kuolon enkel', armahansa
Hän vuotehen luo lankesi.
Nyt kynttilätkin kirkkahammin
Valaisi kuolinvuotehen
Ja sävelvirrat suruisammin
Soluivat kautta sydänten.
Yön kaiken voimakkaasti kaikui
Näin murhevirret ahkeraan,
Vaan ylkänsä luo impi vaipui —
Ja siit' ei noussut milloinkaan.