Syysluonto armotonko voitti
Näin ihmis-elon kevähän?
Kun kukka puhkes, päivä koitti —
Jo hallayö vei hedelmän.
Vaan varro! Herran päivän tullen
Saat kuulla kelloin kaikuvan,
Saat kuulla täältä kutsutullen
Ikuisen kevään koittavan.
J. H. Erkko.
Pesijä.
On suvipäivän helle,
Ei tuulen henki käy,
Värettä vienoisint' ei
Kalvolla lahden näy.
Tuo siintäväinen taivas,
Heijastaa siinä vaan
Ja rannan äyräät, kunnaat
Kuvastaa kupeitaan.
Rannalla lahden tyynen
On nainen yksinään,
Hän sotkee, huljuttelee
Ja huuhtoo pyykkiään.
Ja lip-lap uutterasti
Käy läiky tappuimen
Ja lip-lap vastaa kaukaa
Myös kaiku kiireillen.
Ja tapuin vinhaan läikyy,
Mut naisen silmä tuo
Se veden tyyneen kalvoon
Vaan katseitansa luo.
Mik' kumma silmät yhä
Näin puolehensa saa? —
Tuo kaukainenko kunnas,
Mi siinä heijastaa?
Niin, kaukainen tuo kunnas
Ja laakso kaukainen,
Mi kauempana vielä
Nyt kätkyy taakse sen.
Ja mieleen hälle muistuu
Aik' armas kevähän
Ja muistot menneen ai'an
Ja niiden kanssa — hän.
Niin — helteisenä paistoi
Näin päivä silloinkin
Ja kirkas, tyynen tyyni
Ol' lahden kuvastin.
Sen pintaa pitkin souti
Kaks sorsaa kaislistoon —
Ne pesäsensä laati
Rannalle juurikkoon.
Näin entisaikain muistot
Nyt mieleen heräjää
Ja kyynelpari naisen
Silmissä kimmeltää,
Rinnasta hältä nousee
Hiljainen huokaus —
Sen ilmi tuoko kaipuu,
Vai unheen katkeruus?