— Hoo — vai tohtori Bergbomille! Siitä ei tule mitään, minä sanon.
— Se näytetään tohtori Bergbomille, väitin minä. Syntyipä siitä sitten välillämme pieni kahakka, josta minä pääsin voittajana ainakin puolittain. Kiljander nimittäin viimein myöntyi siihen, että jatkaisin suomennosta loppuun asti, koska kerran olin jo niin pitkälle ehtinyt.
— Mutta sitä ei sittenkään lähetetä minnekään, hän kuitenkin vielä penäsi.
— No, ei, ei. Ei lähetetä, myöstelin minä mielissäni, kun olin näinkin paljon voittanut. Mutta itsekseni päätin, että hänet kyllä siihenkin vielä taivuttaisin.
Yötä myöten ajattelin valvoa saadakseni suomennoksen valmiiksi, mutta eipä siihen ollutkaan voimia. Täytyi pyytää, että saisin ottaa sen mukaani Kuopioon, johon Kiljander helposti suostuikin.
Kävin viimeisinä päivinä sanomassa jäähyväiset kaikille tuttavilleni ja niin sitä sitten lähdettiin matkalle eräänä sameana lauvantaipäivänä maaliskuussa. Palvelijani, joka tuli mukaan, ajoi edellä kolmen lapsen kanssa, minä tulin kuormalla jäljessä, pienin, kahdeksannella viikolla, lammasnahkapussissa povellani, sitä vanhempi, kolmen vuoden ikäinen turkin sisään käärittynä rinnallani. Veljeni ajoi kahden vanhimman kanssa takana, että oli valmis auttamaan, jos sattuisimme kaatumaan tai joku muu onnettomuus meitä kohtaisi. Näin nyt kuljin joukkoineni eteenpäin samaa tietä, jota neljätoista vuotta aikaisemmin eräänä päivänpaisteisena syyskesän päivänä olin vasta vihittynä nuorena rouvana tullutkin. Silloin oli turva mukana, nyt sitä ei ollut koko maailmassa, yksin täytyi alkaa elämän taistelu sekä omasta että seitsemän pienokaisen puolesta. Tulevaisuus ammotti siinä uhkaavan mustana edessäni eikä kumma, että olin jotenkin alakuloisella mielellä. Kipeästi minuun koski niinikään Jyväskylästä muutto. Olin ehtinyt niin kiintyä siihen paikkakuntaan, etten luullut voivani perehtyä enää muuhun. Ero seminaarista, joka oli ollut henkinen kotini jo ennen naimisiin menoani, ero lukuisista ystävistä, jotka viimeisinä kovina aikoinakin olivat osoittaneet minulle niin suurta myötätuntoisuutta, niin lämmintä osanottoa, että vielä nytkin mieltä liikuttaa sitä muistella, ero kotitalosta, johon itse olin piirustukset tehnyt, jonka rakennusta olin kiihkeimmällä intressillä seurannut, jonka ryytimaassa jok'ainoa pensas ja puu oli vanha rakas tuttu, jossa joka kohta, joka pieninkin kolkka huokui armainta ystävällisyyttä, — ero kaikesta, mikä oli kallista ja rakasta, kivisti sydäntä kovin. Minusta tuntui, ettei henkistä elämää eikä ystävyyttä muualla löytyisikään paitsi Jyväskylässä, ja nyt kohtalo minut sieltä iäksi eroitti, kiskasi irti ja viskasi pois, aivan kuin kuivettuneen oksan tuoreesta puusta.
Heti Kuopioon saavuttua otin suomennoksen käsille. Työ oli minulle nyt kahta mieluisempaa, siinä oli Jyväskylän ilmaa, Jyväskylän henkeä, siinä elin uudelleen ystävieni parissa. Siihen sulatin kaiken kaihoni, kaipaukseni, ikäväni, itkin ja suomentelin, suomentelin ja itkin.
Muutamien päivien perästä lähetin sitten Kiljanderille sekä suomennoksen että hänen oman käsikirjoituksensa. Pyysin ja rukoilin, niin kauniisti kuin suinkin voin, että hän nyt kumminkin antaisi näytelmänsä Suomalaiselle teatterille. Lienee Olgakin toiselta puolen pannut parastaan taikka oli hän itse ehkä vähitellen muuttanut mieltä, niin vaan kävi, että hän piakkoin sen jälkeen lähetti "Mestarin nuuskarasian" tohtori Bergbomille, joka sen heti hyväksyi näyteltäväksi semmoisenaan, ilman minkäänlaisia muutoksia.
Sittemmin onkin Kiljander kirjoittanut näytelmänsä suorastaan suomenkielellä.
Minna Canth.