Kiljander katseli ankarana vuoroin rouvaansa, vuoroin minuun. Olgan silmät riippuivat minussa kiinni, hän oli kuin elävä kysymysmerkki.
— Kuinka — tämä on ymmärrettävä? puhkesi Kiljander viimein sanoiksi. Mitä te olette tehneet?
Kiusallinen hetki. Olga punastui ja oli hämillään. Mutta eihän siinä mikään auttanut, hänen täytyi alkaa selvityksen tekoa. Ja sitten tuli minun vuoroni jatkaa.
Tein täydellisen tunnustuksen, sillä eihän siinä enää muuta neuvoa ollut.
Olga ihmetteli.
— Ja niin hyvin sen osasit peittää! Et edes minulle sitä kertonut.
— En uskaltanut.
Kiljander oli loukattu. Miksi olimme niin omavaltaisesti menetelleet hänen paperiensa kanssa. Hän vaati näytelmäänsä heti takaisin ja tuleen hän sen viskaisi samassa eikä sinä ilmoisna ikinä hän enää mitään kirjoittaisi.
Tuo uhkaus sai minut vähän toipumaan nöyrtyneestä tilastani.
— Tuleen? Sehän olisi synti ja häpeä. Minä en siinä tapauksessa anna sitä takaisin. Suomennos on valmis tuossa paikassa ja sitä ei vaan tuleen heitetäkään, ei vaikka mikä olisi, ennenkuin näytetään tohtori Bergbomille!