Koska vuosi takaperin vastasin "Otavan" kiertokyselyyn: "Miten löysin elämänurani", jätän siinä kertomani asiat toistamatta ja piirrän vain pari muistelmaa vuodelta 1895, jolloin julkaisin esikoisrunokokoelmani "Oraita". Ne muistot liittyvät kahteen jo manalle menneeseen henkilöön, joille olen suuressa kiitollisuudenvelassa kirjailijatyöni alkuunpääsystä.
Olin äitini kanssa viettänyt kesää sukulaisten luona länsi-Suomessa ja palasimme junalla Helsinkiin. Minua niihin aikoihin erityisesti innosti sananlaskujen ja arvoitusten keruu; olin kaiken kesää "juossut ukkojen ja akkojen jäljessä", kuten tätini leikillään sanoi. Junassa sattui vastapäätäni istumaan eräs vanha vaimo, ja tätä aloin taas heti "puhuttaa". Sekaantuipa silloin keskusteluun sivultapäin muuan keski-ikäinen isäntämies. Hän kyseli kaikenlaista ja tuntui yhtä huvitetulta kansan hengen aarteista kuin minäkin. Jonkun ajan kuluttua hän esitteli itsensä: "Erkko." Minäkin annoin nimeni: "Hahnsson." Keskustelu siirtyi nyt entiseltä tolalta pois. Hän katseli kukkavihkojani, jotka olin penkille laskenut. "Nuo ovat kai kesämuistoja. Ja nyt varmaan lähdette kouluun Helsinkiin." "En lähde koulua käymään, vaan opettajaksi — ensi kertaa." "Opettajaksi! Mutta tehän olette melkein lapsi vielä." "En niinkään — pian täytän kaksikymmentäyksi."
Isäntä tuntui hauskalta ja sivistyneeltä. Kysyin: "Oletteko sukua runoilija Erkolle?" "Sanotaanhan minua runoilijaksi." "Oletteko… oletteko te runoilija Erkko?" Häntä mahtoi huvittaa välitön hämmästykseni; hän hymyili vähän hämillään. Sitte ei puheenainetta puuttunut. Olin teatterissa nähnyt "Ainon" ja ihastunut siihen niin, että runonkin olin kirjoittanut sen johdosta — jota tietenkään en sillä hetkellä kertonut. Sen sijaan kyselin "Kullervosta", jota hän niihin aikoihin kirjoitti. Hän alkoi puhua kustantajista, valitti muun muassa kokeneensa kylmyyttä G. W. Edlundin puolelta. Minä aloin innokkaasti selittää, että hän sentään on hyvin hyvä ja ystävällinen vanha herra, ja kirjailijoilla voi olla hänestä mieluisiakin kokemuksia. "Mitä te kustantajista tiedätte?" kysäisi hän kummastellen. "Edlund on kustantanut äitini kirjoja", vastasin. "Äitinne? Eikö nimenne ollut Karlsson?" "Ei —", ja sitte selveni sekin seikka. Runoilija esitti itsensä myös äidilleni, nauroimme molemminpuolisia erehdyksiämme, ja matka kului vilkkaassa juttelussa Tampereelle asti, jolloin tiet erkanivat.
Seuraavan kerran tapasin J. H. Erkon syysmyöhällä Helsingissä, Eläintarhan 8:ssa, jossa hän siihen aikaan asui. Olin parin tuttavan seurassa lähtenyt vierailulle kamreeri Enlundin perheen ja Hilda Käkikosken luo, ja runoilija Erkko osui sinne myöskin. Kun illalla palasimme kaupunkiin, seurasi hän mukana. Muistan pienen mustan kissanpoikasen, joka juoksi jäljessämme. Olin sitä silitellyt huvilan pihalla, ja nyt se ei jättänyt meitä, vaikka kuinka karkoittelimme. Erkon kävi sääliksi; hän otti sen hellästi käsivarsilleen ja lähti kantamaan takaisin, jottei raukka eksyisi kodistaan. Me toiset odottelimme. Ja kuinka olikaan — sinä iltana uskalsin kertoa hänelle, että minäkin kirjoitin runoja ja olin aikeissa julkaista kokoelman jouluksi. "Mutta minua pelottaa — olenhan tosiaankin melkein lapsi vielä, niinkuin sanoitte." "Teidän ei tarvitse pelätä", hän lausui isällisen rohkaisevasti. "Jokainen lintu laulaa omalla kielellänsä. Lapsenkin on oikeus laulaa."
Olin saanut runoilleni kustantajan, juuri G. W. Edlundin, josta junassa olimme puhuneet. Kahtaalla minut oli hylätty: hän otti vastaan. Kun hän ilmoitti, mitä palkkioksi oli ajatellut, katsahti hän minuun kulmainsa alta, hymyillen, kuten vanhus, joka valmistaa lapselle odottamattoman ilon: "Sata viisikymmentä markkaa!" Mutta minäpä en ymmärtänytkään iloita. Se teki vain kolme markkaa runolta — olin toivonut kaksi vertaa niin paljon, eikä se mielestäni olisi ollut yhtään kohtuutonta. Olin "Oraani" runoillut mitään muuta aikomatta; ne olivat syntyneet kuten lähde kumpuaa omasta luonnostansa. Mutta julkaisutoimiin ryhdyin saadakseni rahoja, joita tarvitsin. En käsittänyt lapsellisuudessani, että kustantaja pani itsensä tappion mahdollisuudelle alttiiksi joka tapauksessa. Tartuin runovihkoon, ja melkein kyyneleet pyrkivät silliini. "En tiedä, tahdonko niitä sitte ensinkään painoon…" Kustantaja katsoi minuun hämmästyneenä, jopa huolestuneena. Hän otti paperin ja alkoi laskea silmäini edessä. "Painatan 750 kappaletta. Kunkin hinta voi olla ehkä 1:50. Ei ole sanottu, että menee kuin 500. Painokustannukset… kirjakauppamenot… Ei, ei kannata enempää. Katsokaa nyt itse." Seisoin siinä ja täytyi uskoa. Mutta hyvä vanhus näki, että se oli minulle todellinen pettymys. "No niin", sanoi hän sitte herttaisesti, "jos myydään 700, saatte lisäksi 100 markkaa. Siitä kirjoitan paperin teille." Minä jätin hänelle "Oraani", kiitin ja lähdin.
Jonkun aikaa myöhemmin hän tarjosi minulle pari pikkulasten kuvakirjaa, jotta suomentaisin lyhyet runosäkeet kuvien alle. Tahtoi varmaankin ystävällisesti antaa työnteon tilaisuutta. Tehtävä oli niin perin helppo, että suoritin sen kädenkäänteessä. Palkkioksi hän lähetti 40 markkaa. Nyt oli minun vuoroni paljoksua. Minulle oli heti selvänä, että se oli suhteetonta — tuskinhan olisin yhtä omaa runoa kirjoittanut valmiiksi samassa ajassa, jossa kaikki käännökset ehdin tekaista. Pian seisoin taas vanhuksen edessä, tarjotakseni hänelle takaisin 25 markkaa. "En pannut siihen enempää työtä", vakuutin. Hän katsoi minua aivan äänetönnä — en unohda sitä katsetta koskaan. Nyt kiilsi hänen silmissään kyyneleitä. Tuntui kuin olisimme nähneet toistemme sydämeen. Oliko hän saanut kokea elämässä liian usein, että "kauppa on kauppaa" — että kukin koettaa vetää puoleensa mahdollisimman paljon, ja että häntä, rikasta miestä, harvoin ajatellaan muuna kuin tuottavana rahanlähteenä? Sekö vaikutti, että hänkin puolestaan piti parhaana tavallisissa oloissa vetäytyä kuoreensa, kohdella arvokkaan kylmästi niitä, jotka lähestyivät — ja niin se saattoi vahingossa aiheettakin tapahtua, kuten olin J. H. Erkolta kuullut. — Hän otti vastaan rahat, mutta pian sen jälkeen saimme äitini ja minä kutsun hänen ja kauppaneuvoksettaren kanssa illallista syömään oopperakellariin. Se oli ilta, joka säilyy mieluisassa muistossani. Jäänyt oli unhoon "kauppa" kaikissa muodoissaan. Siltä tuntui, kuin olisin löytänyt hyvän, isällisen ystävän. — —
Niin sitte "Oraat" ilmestyivät ennen joulua. Tulin tavan mukaan eräänä aamuna kouluun. Opettajahuoneessa muuan virkatovereista otti minut iloisin tervehdyksin vastaan: "Toivotan onnea onnistuneen debyytin johdosta! Oletteko nähnyt arvostelun?" En, siitä en tietänyt mitään. "J. H. Erkko on kirjoittanut Oraistanne."
Sain lukea hänen arvostelunsa, — ensimäiset sanat, jotka julkisuudessa lausuttiin runovihkosestani. Ne eivät olleet ainoastaan kiittävät; niissä oli lämpöä ja tulevaisuuden toivetta, oli ylenmäärin ystävällisyyttä pienten huomautusten ohella. Itse arvostelu oli kuin runoelma — paras suositus, mitä koskaan olisin rohjennut odottaa. Tuskin silloin oikein ymmärsinkään, kuinka suuriarvoiset ne rivit olivat tulevaisuudelleni. Hän oli raivannut kirjailijan okaisen polun alkupään tasaiseksi ja keveäksi askelilleni.
Heitä molempia, G. W. Edlundia ja J. H. Erkkoa, muistelen kiitollisella lämmöllä, kun on kerrottava, miten kirjailijan uran alotin. En kumpaakaan tavannut myöhemmin enää — ellen ehkä niin ohimennen, että se on mielestäni häipynyt. "Oraita" ei myyty 700 kappaletta; ei tullut siis asiata mennä nostamaan tuota luvattua sataa markkaa. Vasta viisi vuotta myöhemmin julkaisin seuraavan runovihkoni, silloin jo "Otavan" kustannuksella. En tullut tietämään, vastasiko se niitä odotuksia, joita J. H. Erkko oli "lapseen" kiinnittänyt. Enkä kumpaakaan kirjallisten ensi askelteni isällistä auttajaa koskaan oikein saanut kiittää, niinkuin sydämeni nyt vaatisi ja haluaisi. Siksi pyydän nämä rivit piirtää, vaatimattomiksi kiitollisuuden kukkakimpuiksi heidän muistollensa.
Hilja Haahti.