Iivo Härkönen.
Kuinka jouduin kynänkäytön alalle.
Luulen, että Länkelän ensimäinen lukukirja herätti minussa ensimäisen rakkauden kirjoihin ja puuhailuun niiden parissa. Oleskelin pienenä poikasena usein äitini kotitalossa, hänen veljiensä luona, naapuripitäjässä, ja siellä löysin erään ruskeakantisen ohuen kirjan, jonka kuvat tempasivat heti minut mukaansa ja jonka runot tuntuivat kovin lystikkäiltä. Se oli tuo mainitsemani lukukirja. Kuviin vetelin suurella innostuksella täydennyksiä lyijykynällä ja runoja opettelin ulkoa, etenkin erästä, jonka nimi taisi olla "Kalmistossa". Toinen enoistani, joka oli lukumies hänkin, vieläpä ainoa sukukunnassani, katseli ensin mielihyvällä harrastustani, mutta sitten, kun näki, kuinka minä "koko kirjan viirukoitsin ja tärvelin", tempasi sen pois kädestäni ja piilotti. Löysin sen kuitenkin aina ja sitten alkoi sama leikki. Kun se vihdoin pääsi rauhaan minusta, oli siitä, luulen, muodostunut kokonaan uusi parannettu painos. — Muuten oli enoni sangen omalaatuinen kirjamies. Hän teki joskus tavaratilauksia taloonsa kaupungista kirjeellä. Kerran ei sellaiseen tullut mitään vastausta. Enoni matkusti kaupunkiin. Siellä kysyi hän ankarasti, missä kirje on ja miksei tavaroita oltu toimitettu. Naurahtaen vastattiin, että kyllä tänne tuli joku aika sitten eräs kirje kysyjän pitäjästä, mutta siitä ei saatu mitään selvää, ei edes allekirjoittajasta.
— Miksei?
— Siinä kun oli vain puolet kirjaimia monistakin sanoista ja useimmista ei senkään vertaa.
— No, jos minä olisin sen verran koulua käynyt kuin te, ymmärtäisin minä, vaikka olisi vain yksi ainoa kirjain kustakin sanasta kirjoitettu.
Voitollista vastausta seurasi tilauksen siirtäminen toiseen kauppaan.
Erikoinen innostus oli tällä "ensimäisellä opettajallani" ehdotella ja koettaa tartuttaa päähäni taitoja, jotka olivat hiukan erikoisempia. Yhtenä sellaisista piti hän venäjän kieltä, jota hän osasi hätätarpeiksi. Aina hän siitä puhui:
— Opi, veikkonen, kuule; se on ylen tärkeä, sitä ilman olet puolta vajaa!
— No, — opeta!