— Kas niin, sana kerrassaan! Kissa on koshka, lusikka loshka.
Kirjain bukva, survin stupka…
— Mutta mikä on laatikko venäjäksi, kysyin minä, kun olin kuullut muutamia kymmeniä sanoja ja kun aloin asiaan innostua.
— Mikäkö? hämmästyi opettajani ja joutui ilmeiseen pulaan. Hän ei näkynyt tuota tietävän. Vihdoin huiskasi hän kädellään ja lopettaen oppituntinsa lausui:
— Mikäkö tuo; etkö tuota tiedä! — Loutikko!
Olin kyllä jo käynyt pari kolme kuukautta pikkukoulua koti- ja kirkonkylässä, samoin vuoden, pari kansakoulua viimemainitussa, mutta selvimmin palaa tuo enoni opetus mieleeni näitä kirjaharrastusteni ensiaikoja muistellessa.
Kansakoulun kirjoista jäi pysyvimmin mieleeni Luonnonkirjan kappale "Kuinka Dion yritti luoda ihmistä" ja sitten eräät satukirjat ja jotkut "Vegan" ja Livingstonen matkoja esittävät kirjaset, joita ankarahko opettajamme antoi eräiden koulupäivien lopussa luettavaksi koulun lainakirjastosta.
Koulun viime luokalla vaihtui opettaja, ja tämä uusi opettaja järjesti meille muutamille poispäässeille jonkunlaiset jatkokurssit, joita kutsuttiin iltakouluksi, ja joissa me saimme toimia jonkunlaisina opettajinakin — mitä ensi luokalle valmistuvia ne lienevät olleet, nuo oppilaamme. Verraton toimi! Me olimme miestä mielestämme ja ohut vitsakeppi kädessä osoitti tätä merkillisesti muuttunutta asemaamme. Lukekaa, penskat, kuuletteko?
Siinä sivulla harrastimme lainastolukua ja — runoutta. Aina yhdessä olevana ja asustavanakin kumppanusparina hiivimme me, lähin toverini H. ja minä, lomahetkinä joko koulupihan nurmiselle taka-äärelle tai siellä olevan aution karjarakennuksen ylisille, ja siellä sitä tutkisteltiin Runebergiä, Kramsua ja Erkkoa! Erkko tuntui meistä aluksi omituisen jäykältä ja oudolta — muistan, kuinka esim. punniskelimme runoa "Käyskelin kerran käärmesuota" —, mutta sitten aloimme häneenkin mieltyä. Runeberg oli kuitenkin korkein ihanteemme.
Suorasanaisista kirjoittajista luimme Päivärintaa ja Reijosta, joista edellisestä on siltä ajalta jäänyt mieleeni "Kontti-Anna" ja jälkimäisestä "Koskelan ukko".
Mutta harrastus ulottui pitemmälle. Kerran toimeenpani opettajamme opettaja-oppilastensa kanssa huvimatkan koulukylän järventakaiseen niemeen ja siitähän meidän, eroamattomain "kirjallisten toverusten", kun se oli tehty, piti laatia runo, valmistaa oikein suuri yllätys. Kynät käteen, paperia eteen ja omituisen kuulakan kesäillan kajastellessa ulkosalla alkoi suuressa, vanhassa luokkahuoneessa syntyä kummallisia, asianmukaisesti yhteen naksahtelevia rivejä, joita tiesimme säkeiksi kutsuttavan.