"Kun me mentiin Pyhäniemeen, maahan pantiin pata, tuli alle tungettiin ja ympär kivirata…"
Eikö se ollut jotain ihmeellistä? Seuraavana päivänä näytettiin runo opettajalle, ja hänelläpä oli siitä iloa, oli totisesti!
Iltakoulu yhdisti, mutta myös erotti. Niinpä mekin kaksi eroamatonta näimme toisiamme sen jälkeen vain harvoin. Hän jäi asumaan kirkonkylään, mutta minun täytyi siirtyä omaan syrjäkylääni.
Harrasteltuani kotipihoilla lastenleikeissä rupesi isäni esittelemään, että minusta pitäisi tulla kauppapalvelija. Enimpäin muidenkin pojat joutuvat kansakoulun käytyään puotipojiksi; muuten ei olisi ollut koulusta mitään hyötyä.
Suostuahan täytyi. Isäni kuljetteli minua kaupungissa ja tarjoili melkein jokaiselle "isännälle", ja vihdoin hän saikin minut eräälle vanhalle maakauppiaalle kaupungin ja kotipitäjäni välillä. Siellä alkoi uusi elämä, alussa hauska, mutta sitten työläs, kiusallinen. Kun kylä oli tehdasseutu, jäi siellä olosta kuitenkin jotakin työläiselämän kuvia mieleeni ja perikuva vanhanajan kitsaanlaisesta kauppiaasta. Kesällä menin; syksyllä siirti minut isäni toisen maakaupan palvelukseen toisessa pitäjässä. Siellä painui mieleeni eräs lihava, tihrusilmäinen vanhempi kauppa-apulainen, eräs poroja kuljetteleva ukko, lihava emännöitsijä — kunnes vihdoin kipeytyneet silmäni ja osittain toimeen tyytymätön mieli saivat siirtymään kokonaan kauppa-alalta.
Paremmin viihtyi nuori mieli kun samana tai seuraavana talvena eräs talomme kaukaisempi sukulaismies, jota sitäkin kutsuttiin enokseni ja joka asui lähempänä kuin ennenmainittu enoni, otti minut joiksikin talvikuukausiksi jonkinlaiseksi kirjamiesapulaisekseen pitäjämme itälaidoilla oleviin pieniin salokyliin, joissa hän talvisin oleskeli tukinvetopäällikkönä. Sielläpä alkoi todella uusi elämä, uusi maailma, raikas, puhdashenkinen, rauhaisa. En silloin kylläkään osannut vielä panna arvoa sille vanhalle hengenelämälle — Kalevalan runoudelle — joka juuri näillä mailla jälkikausiaan eleli — kylät olivat Shemeikka ja joku sen naapurikylä — mutta satuja kuuntelin jo hartaasti, kun sitä samassa savupirtti-talossa asuvat rahtilaiset iltaisin, talon perheentupaan kokouduttuaan, ryhtyivät sanelemaan. Olivatpa mieleenpainuvat hetket nuo. Tulet läiskyivät liedellä keitto- ja teevesi kattilain alla ja pärskivät päreissä, talon tyttäret hääräilivät kiireisinä ja isännät hymyilivät tyyninä ja rauhallisina tehden iltatöitään, mutta rahtilaisjoukosta joku aina kertoili satua, hupaista, jännittävää tarinaa, joka kelpasi nuorelle mielelle kuin vesi kuivalle maalle. Usein vielä vuoteille vaivuttuakin saatiin kuulla jonkun Ukko-Miinan t.m. sadun sanelua.
Salosta tultua alkoi outo heräilyn aika. Taloomme oli tullut asumaan joku näillä seuduin oleskeleva tukkipomo ja se tilasi meille lehden, paikkakunnan sanomalehden lähikaupungista. Kirkonkylän opettaja otti nuoren syrjäkylän miehen suosioonsa ja lainaili hänelle auliisti kirjojaan sekä laina- että omasta kirjastostaan. Vieläpä hän otti minut osanottajaksi koulullaan toimeenpanemiensa iltamien valmisteluihin. Tämä kaikki veti nuorta miestä kuin itsestään kirjain ja kirjaharrastelun puoleen.
Eipä aikaakaan kun seutukunnan lehdestä alkoi näkyä uutisia y.m. pikkukirjoitelmia paikkakunnaltamme. Ne olivat käsialaani; ja kohtapa seuraavana kevättalvena, 1898, otti lehden ystävällinen ja rehti toimittaja, lehtori E. A. Hagfors-vainaja, palstoilleen pari kolme vapaampaakin ja laajempaa kirjoitelmaa. Ne olivat kuvauksia "vanhoista Karjalan tavoista" ja hupaisen-surullinen, opettavaisen-runollinen kertomus lautamies Laipiosta, joka aikoi lähteä Amerikkaan, mutta jolla ei ollut uutta taskukelloa. Hän osti sen kelloseppä Albertsonilta, mutta se särkyi kerran, omistajan kompastuessa louhikkoon, ja siihen tyrehtyi kokonaan tuo jalo lähtöaikomus.
Monta muutakin neron tuotetta syntyi noina aikoina, vaikka ne eivät saaneet nähdä julkisuutta. Niinpä sukesi pitkänlainen kertomus isovanhempaini ja muutamain muiden seutumme runolaulajain matkasta Sortavalan ensimäisille laulujuhlille (1896), jolla minäkin sain olla mukana, sitten joistakin ihmeellisistä johteista pulpunnut viisinäytöksinen, runomuotoinen näytelmä "Troijan sota" ja päälle päätteeksi vielä "Aapinen Raja-Karjalan lapsille ja kansalle", joista oli ainakin iloa opettajalleni, kun hän niistä kuuli. Mutta sinne ne menivät kaiken maailman tietä nuo ensimäiset jättiläisyritykset.
Oltuani jo edellisenäkin kesänä tukkijoella, saman enoni toimesta ja mukana, jonka kanssa olin ollut salollakin, lähdin vielä nyt alkavaksikin kesäksi (1898) samaan toimeen; mutta eräänä maanantaiaamuna työmaalle mennessäni pistin postiin paperit, joilla hain oppilaaksi Sortavalan kiertokouluopettajaseminaariin. Sieltä tuli kutsumus tutkintoon, ja tutkinto vei kouluun; ja niinpä siirryin tukkilais- ja salotieltä kokonaan toiselle — opettajan, herran, oikean kirjamiehen tolalle, jolle joutumatta seudun kansan mielestä ei maksanutkaan käydä koulua.