Minun runoni alkoi:
"Voi, kuink' on mailma turha ja synnin valta suur, taas surkia kun murha on tapahtunut juur.
Ja murhe mielen täyttää, kun tuota kertoilen ja synkiältä näyttää tää laakso murheiden." —
Runoni oli lennottomasti päättynyt köyhänlaisiin säkeisiin:
"— — — — — ja vietiin Kakolahan tää roisto kavala."
Tämä loppu ei tyydyttänyt kriitillistä veljeäni. Istuvassa neuvottelussa hän yhteen henkäykseen saneli siihen seuraavat lisäsäkeet:
"Niin paha palkan saapi jo täällä mailmassa: Kun kuolo saavuttaapi on toinen Kakola!
Siks' pitäis meidän tietää, niin täällä vaeltaa, ettemme sitten viettää saa tuskaa kauhiaa."
Runo oli nyt ensiluokkainen!
Harvoin lienemme purskahtaneet sellaisiin naurunremahduksiin kuin kaikissa näissä toimissamme.