Yhtiöjäseneksi liikkeeseen otettiin nyt alifaktori J. Leinonen, leikillinen, nuorimies. Arkkiveisut painettiin. Leinonen hankki markkinapäiviksi kolportöörin, mutta sattui onnettomuudeksi saamaan epärehellisen, vanhan markkinalurjuksen. Kolportööri jätti jälkeensä melkoisen kassavaillingin. Hän hävitti viinoihinsa meidän omaisuutemme!
Kun sittemmin tehtiin osakeyhtiömme liikkeenselitys, niin voitot ja tappiot menivät vastakkain tasan. Kirjallinen työmme oli tuottanut ± 0.
Nyt saatoin kokemuksesta tietää, että isäni oli oikeassa väittäessään, että kirjallinen työ ei lyö leiville maamme pienissä oloissa!
Noin viikkoa myöhemmin oli meillä vieraina perheen tuttavapiiri, ja siinä emme malttaneet olla kaikessa hiljaisuudessa kertomatta Paavo Cajanderille arkkiveisuhuijaustamme. Juttu koko groteskimaisuudessaan oli hullunkurisinta, mitä hän oli kuullut. Hän nauroi ihan katketakseen! Paavo Cajanderin naurussa oli aina jotain vapaata ja miehekästä. Hän itse arvosteli asioita riippumatta sovinnaisuuden kaavoista.
O. A. F. Lönnbohm, vanha veitikka, oli siinä vieressä ja nauroi leveää he-he-he-nauruaan. Hän iski silmää puoleksi ongelmaiseen tapaansa ja sanoi veljelleen, että vastaisten kirjallisuushistorioitsijain on syytä panna merkille, kuinka Kasimir Leino oli alottanut kirjallisen uransa julkaisemalla ensi työkseen "varsinaista rahvaan runoutta".
Meidän tarkoituksemme oli kyllä ollut, että runoteostemme "kirjailijanimet" pysyisivät visusti salassa. Mutta toisella tai toisella tavalla näkyy asia tulleen tietoon Mikkolan lyseolais-kumppanustoon, johon paitsi Mikkolaa kuuluivat Mäkkylät, Forsmanit ja Sadeniukset. Kun parikymmentä vuotta myöhemmin tapasin tohtori J. B. Mäkkylän, niin kävi ilmi, että hän tunsi tämän jutun ja vielä osasi ulkoa eräitä "Surullisen valitusvirren" säkeitä, jotka minä jo olin ennättänyt unhottaa.
Valter Juva.
K. A. Järvi.
Mitenkä minä aloin "kirjoitella".
Mitenkäkö minä muka aloin "kirjoitella"? Se on tavallaan surullisen lystillinen juttu — nyt näin kaukaa katsottuna. Sillä tänä vuonna ja juuri samoina aikoina kuin tätä kirjoitan, on kulunut tasalleen 25 vuotta, kun ensimäinen tekeleeni "Kuvauksia" ilmestyi Edlundin komean kirjakaupan näyteakkunalle. On siis tässä nyt samalla juhlittava kirjallisen askarteluni hopeahääpäivää ja verestettävä vanhoja vaalenneita muistoja "Kirjailijaliiton" myötätuntoisella osanotolla. En ollut täysin täyttänyt 22 ikävuottani, kun tuo ihmetapaus joutua julkisuuden mieheksi sattui minun vähäpätöisen elämäni kohdalle. Mutta kirjoitellut minä olin jo sitä ennen sanomalehtiin runoja, novellinpäitä y.m. Kotimaakuntain sanomalehdet K. F. Kivekkään "Kaiku" Oulussa ja O. Ansaan "Pohjalainen" Vaasassa olivat avanneet palstansa minunkin kyhäyksilleni, ja lähimmässä tuttavapiirissäni tunnettiin jo kyllä minun "kirjailijanimeni" ennenkuin "Kuvauksia. Kirjoitti K. A. Järvi" pyörähti kirjakauppojen näyteikkunoihin. Tällä kirjalla on oma esihistoriansa, ehkäpä rikkaampi kuin muilla julkaisuillani, ja joka tapauksessa siinä on runottaren ensi lemmen huumaavaa hurmiota, mikä saa veret lämpenemään nyt vielä hopeahääpäivänäkin. Mutta ensin tässä tuo esihistoria. Minussa oli ilmennyt "kirjailijan vikaa" tavallista aikaisemmin. Lyseon viime luokilla se kohosi kroonilliseksi kuumeeksi. Kun esim. toverit syysiltoina kulkivat tyttöjensä kanssa posetiivin soidessa ja rumpujen päristessä "hoijaban" (= karusellin) ympärillä Heinätorilla, istuin minä yksinäisyydessä kotona ja sorvasin heksametrimitalla runoa sekä "Kullervosta" että "Ainosta", mitkä ihanat tuotteet kauan, kauan sitten tuli on syönyt. Mutta ensimäinen kirjallinen tuotteeni, mikä oli suomennos muutamasta ruotsalaisesta kuvalehdestä ja yhteistyötä erään toverini, nykyään arvoisan pastorin, kanssa, näki päivänvalon "Oulun Ilmoituslehden" palstoilla — sivumennen sanoen emme rohjenneet sitä muualle tarjota. Saimme tästä 20 markkaa. Saalis miestä yllyttää. Minä aloin kirjoittaa alkuperäistä, ja tuo toverini kävi ne kauppaamassa "Ilmoituslehdelle". Teimme tällaista kauppaa siihen asti kuin "Ilmoituslehdeltä" loppuivat rahat. Minä tähtäsin silmilläni jo "parempia" julkaisupaikkoja, sillä "Ilmoituslehden" tekijäpalkkiokin oli joka kerralta alennut, vaikka sen minun käsitykseni mukaan olisi pitänyt nousta. "Pohjalainen" maksoi hyvästi, lähetti aina pyydettäessä postiremissan, ja O. Ansas vainaja tuon tuostakin muisti lämpimällä, kehottavalla kirjeellä. Minusta tuli "Pohjalaisen" vakinainen avustaja ja siinä julkaisin noista "Kuvauksistanikin" jotkut.