Olin tullut ylioppilaaksi ja myös "Kaikuun" kirjoittelijaksi. Niin että niitä alkoi jo olla useampia rautoja tulessa. Kokosin kesällä 1890 muutamia novellinpäitä ja lähetin Helsinkiin kauppaneuvos G. W. Edlundille, joka siihen aikaan oli kai maamme suurin kustantaja. Herra kauppaneuvos lähettää pian korkeimman kohteliaisuuden vireessä kulkevan ruotsinkielisen kirjeen ja pyytää lisää "manuskriptiä", luvaten maksaa 50 mk. painoarkilta. Minut löi ilon yllätys. Kokosin parhaimmat tuttavani, uskoin heille salaisuuteni, me pidimme pienet kemut, joissa Edlundin kirje tarkkuudella läpikäytiin ja sitten — juotiin minun kirjailijaksitulomalja. Eikä sitä juotaessa yksin minun silmäni loistaneet ja poskeni punottaneet, vaan yhtä paljon noiden ystävien, jotka jakamattomalla riemulla ottivat osaa minun tulevaan maineeseeni…

Edlund sai lisää käsikirjoitusta, ja minä jännityksellä odottelin, milloin kirja ilmestyy. Mutta siitä ei kuulunut mitään. Jo rohkenin kirjeessä kysäistä. Ei tule vastaustakaan —

Menin syyslukukaudeksi Helsinkiin opiskelemaan. Oli määräni lukea latinan approbatur ja kävin yliopistolla latinan kirjoituksissa. Professori kutsui aina vuoroltaan yhden eteen tutkittavakseen. Niin tuli minunkin vuoroni. Menin arkana eteen, sekausin ja vastasin kai hyvinkin typerästi, sillä hra professori laski minun kustannuksellani kärkevän sukkeluuden, jolle täpötäyteinen luentosali nauroi. Mutta toista kertaa ei siellä minulle naurettu. Sillä siihen loppuivat ainiaaksi minun latinan opintoni. Tuo pilkka meni läpi luiden ja ytimien, sillä minulla oli aina ollut lyseossa ensimäiseltä luokalta viimeiselle asti lukukausitodistuksissani latinassa korkein arvosana.

Sentähden oli latinan läksyni jäänyt valmistamatta, kun minä ahersin taas kirjallisissa alotteissa. Olin pannut alulle sittemmin kirjana ilmestyneen "Työmiehiä", ja asunnossani Fredrikinkadulla viihdyin paremmin sen ääressä kuin latinan opinnoissa.

Mutta tuosta kauheasta pilkasta piti saada hyvitystä. Vihdoinkin rohkaisin itseni ja menin esitteleytymään kauppaneuvos Edlundille. Nyt oli minulle tullut sisällinen pakko saada varmuus asiassa. Joko latinan approbatur tai kirjallinen debyytti — siinä nyt senaikuisen elämäni lähin päämäärä. Sillä jos Edlundissa huonosti onnistaisi, palaisin minä sittenkin latinan professorin tentteihin.

Astuin Edlundin loistoisaan kirjakauppaan. Kysyn apulaiselta kauppaneuvosta, ymmärrätte, hiukan rintaäänellä. Apulainen kuljettaa minut kirjakaupan Esplanaadin puoleiseen laitaan, missä eristetyssä osastossa Edlund istuu kirjoituspulpettinsa ääressä. Esitteleydyn ja mainitsen asiani. Kauppaneuvos, joka minun silmissäni näytti haudastaan nousseelta Fritz Reuterilta semmoisena kuin tämän saksalaisen humoristin olin kuvissa nähnyt, teki aivan porvarillisen, ellen sanoisi poroporvarillisen vaikutuksen. Ja tätä minä muka olin aristellut! Mutta annappas olla. Hän heittää minuun arvostelevia katseita. Sitten levittää kätensä ja puolivihassa ärjäisee: "Herra lähettää mulle pari plaria ja niistäkö minun pitäisi laittaa kirja?" Todella hämmästyin. "Herra kauppaneuvos ei ole siis mielestään vielä saanut tarpeeksi manuskriptiä?" kysyin. "En, en, en, kuulettehan. Onko teillä lisää vai — annanko pois paperinne?" Tämä alkoi olla yhtä kiusallista kuin latinan tentissä, sillä kauppaneuvos rupesi etsimään papereita. Eikä istumaan pyytänyt. "Jos herra kauppaneuvos suvaitsee ottaa minulta lisää käsikirjoitusta, niin mielelläni laitan." — "Sitähän olen jo vartonut enemmän kuin puoli vuotta. Mutta herra ei vaan ole lähettänyt. Tämän vertasella" — hän oli jo löytänyt paperini — "en mitään tee. Tässä ne ovat."

Niin — siinä ne todella olivat. Ja hän melkein tarjosi niitä jo pois. Mutta sitten asetti ne takaisin pöydälleen ja kysäisi: "Voitte kai ittekin ymmärtää, että näistä tulee vain pari plaria? Lupaako herra joulun jälkeen lähettää lisää, niin sittenkin pränttään?"

Minä lupasin. Ja lähdin. Käynti oli tehnyt minuun perin runottoman vaikutuksen. Päätin Edlundin särmikkäisyyden johtuneen siitä, että esiinnyin suomen kielellä, mikä kieli vielä siihen aikaan Helsingissä oli pannaan pantu. Asemani oli jotenkin sekava. Mutta se päättyi siihen, että muutamana joulukuun alkupäivän aamuna istahdin Pohjanmaan junaan ja läksin kotiini Ouluun. Runotar oli sittenkin voittanut, ja niin jäi selkäni taakse sekä latinan approbatur että pro exercitio.

Oulussa upposin kirjoittamaan. Posti kuljetti Edlundille niin runsaasti käsikirjoitusta, jotta loput palasivat käyttämättöminä takaisin ja niiden mukana jyrkkä kielto: "ei tarvitse enempää!" Nyt sen kirjan siis piti ilmestyä ylen pian. Mutta se viipyi. Saapuipa sitten eräänä päivänä korrehtuurivedokset — ensimäiset, mitä olin elämässäni nähnyt. Minut käskettiin lukea oikoluku joutuin, sillä kirjapaino odottaa. Ja minä luin yötä myöten, korjasin korjauslukuarkit, kuten ainekirjoituksenopettaja korjaa koulupojan vihkoa. Kauppaneuvos lähetti tulisen haukkumakirjeen sellaisesta korjausluvusta — sillä kirjapaino odotti. Ja otti minulta pois korjauslukuoikeuden, luetti sen Helsingissä minun kustannuksellani 5 markasta painoarkilta. Näin kävi yhä jännittävämmäksi lemmenseikkailuni runottaren kanssa.

Sitten odotin kirjani valmistumista, kunnes muutamana aamuna luin Uuden Suomettaren takasivulta kaksipalstaisen ilmoituksen sen ilmestymisestä. Yhtään vapaakappaletta en saanut. Niin ollen olin pakotettu, jos mieleni sitä nähdä, itse ostamaan sen Oulun kirjakaupasta. Sieltä sen haetutinkin. Ulkomuoto oli ruma, painos ilman välikkeitä, paperi huonoa, lyhyesti — vastenmielinen! Annoin sen Oulussa Teuvo Pakkalalle. Hän sitä säälien silmäsi, tuo hyväsydäminen kirjailija, joka kaikkea epäonnistunutta on säälinyt. Enkä nähnyt enkä kuullut "Kuvauksistani" muuta mainetta kuin että "Päivälehti" siitä kirjoitti lyhyehkön arvostelun, jossa ei liioin kiitetty, ei moitittu, sanottiinpahan vain, että näyttäköön tulevaisuus, mikä miehestä tulee, jos on mitään tullakseen. "Valvoja" siitä sitten myös puhui "Työmiehien" yhteydessä. Sanalla sanoen: se oli suurelle yleisölle kuolleena syntynyt kirja. Kovalle otti ennenkuin ukko Edlund suoritti tekijäpalkkion 350 markkaa, poisluettuna korjauslukumaksu. Eikä kummakaan, sillä hän oli tehnyt laskuissaan hirvittävän erehdyksen. Ja kuitenkin "Kuvauksia" teki minusta kirjailijan.