Minun olisi tietysti pitänyt hävetä ja lopettaa kirjaileminen tähän, jos olisin ymmärtänyt Mutta jolla on aivoissaan kirjallinen kuume, kuten minulla oli, on hullu ja syyntakeeton. Niinpä ryhdyin kohta ensimäisestä vastoinkäymisestä lannistumatta kirjoittamaan kahta pontevammin "Työmiehiä". Se valmistui kesän kuluessa ja tarjosin sitä "Otavalle", joka eli ensimäistä ikävuottaan. Siellä kohtasin kohta ymmärtäväisen ja neuvovan vastaanoton. Ja "Työmiehiä" ilmestyi vielä saman vuoden jouluksi kirjakauppaan kokonaan toisenlaatuisella menestyksellä kuin aprillikuun "Kuvauksia". Se saavutti monet kiittävät arvostelut. Yksin Hufvudstadsbladetkin antoi pari palstaa — pelkkää kiitosta, josta oli seurauksena, että se käännettiin ruotsin kielelle.
Siihen aikaan oli ylen harvinaista, että alottelija julkaisi yhtenä ja samana vuotena kokonaista kaksi kirjaa niinkuin minä kokemattomuudessani tein. Olisipa ollut parempi, että olisin ymmärtänyt ottaa Edlundilta takaisin "Kuvaukseni" silloin, kun hän niitä jo puolittain tarjosi. Mutta sentäänkin — mihinkään myöhempään kirjaani en ole edeltäpäin sellaisia kultaisia unelmia kiinnittänyt kuin "Kuvauksiini". Ja kun niitä muistan, elän kuin uudelleen ne toisen ylioppilaskesän runottaren kuumat kosiskelut. "Kuvaukset" — yksin ne saivat runottaren ensi lemmen kaikessa tuoreudessaan, välittömyydessään ja hulluudessaan.
Edellä on nyt kerrottu asian historiallinen puoli. Mutta sen sielullinenkin puoli vaatii sivunsa. Milloin heräsi minussa kirjallisen tuottavaisuuden halu? Taisin olla lyseon keskiluokilla, kun Suomalainen teatteri alkukesästä vieraili Oulussa. Ida Aalberg esitti "Leaa" ja "Ofeliaa". Hän pudotti sähkökipunan vereeni: uinuvat tunteet heräsivät ja syttyivät haaveet. Niinpä istuin muutamana niistä kesäilloista, jolloin teatteri Oulussa oli, silmänkantamattoman rasvatyynen meren rannalla tekemässä päätöksiä ruveta näytelmäkirjailijaksi. Yritinkin pieniä kokeita draaman alalla. Mutta lyriikka voitti ja rupesin kirjoittamaan runoja. Kunnes tutustuin Minna Canthiin, joka otti minut kokonaan. Ymmärsin, että Minna Canth ei kirjoita yksin vain mainetta saadakseen, vaan että hänellä on paljon suurempi tarve kirjoittaa puutteenalaisten, sorrettujen ja onnettomien ihmisten puolesta. Niiden palvelukseen aioin minäkin kynäni suunnata. Minkä aikomuksen myös olen pitänyt.
Miten esteettinen hurmio, ollessani alle parinkymmenen, piteli minua vangittuna ja mitä uhreja runottarelle pyrin kantamaan, siitä tässä tilitys nyt elämäni iltapuoleen kallistuessa. Olin 19-vuotias, kun sain käsiini ensimäisen vihkon Minna Canthin suomentamaa Georg Brandesin "Päävirtauksia 19:nnen vuosisadan kirjallisuudessa" — tuskinpa siitä lie koskaan muuta kuin se vihko ilmestynytkään. Sieltä jostakusta paikasta luin tämän ajatuksen: Se on vasta oikea runoilija, joka rohkenee ottaa kulkijan sauvan käteensä ja lähteä samoilemaan maita mantereita juoden janoonsa luonnon kirkkaista lähteistä, maaten sammalvuoteella ja raviten itseään sillä, mitä kukin päivä voi hänelle tarjota. Brandes tietysti tahtoi puhua kuvannollisesti runoilijakutsumuksen ankarasta vaatimuksesta antautua kokonaan runottaren palvelukseen. Mutta minä yritin toteuttaa hänen oppiansa puustavillisesti: Karata pois kodista ja omaisten luota tuntemattomille seikkailuretkille. Olin jo sen elokuun kuutamoisen yönkin määrännyt, jolloin lähtisin matkalle markka pari taskussani. Aioin kuitenkin vielä nähdä äitiäni. Menin lamppu kädessä klo 12 yöllä katsomaan häntä muka viimeisen kerran hänen nukkuessaan. Mutta siinäpä tunne nousi kovasti vastaan: hylkäätkö hänetkin, joka hyväksesi on niin paljon, paljon uhrautunut? Järki voitti. Nukkumaan lähdin ja tapoin Chateaubriand-haaveilun.
Olen sitten myöhemmin saanut kokea, että runottarelle kyllä saavat ne, joiden kohtaloksi tuo tuli, uhrata koko elämänsä tyytymällä siihen niukkaan palkkaan, jota se palvelijoilleen suoda voipi, mutta paljon, paljon runottomammin ja siis ilman sitä lyyrillistä kauneutta kuin mitä Brandes on sanonut. Kuinka monta kirjallista mustilaista parastakin aikaa lämmitteleekään meidänkin maassamme itseään runottarien puolikylmillä nuotiotulilla poltettuaan takanaan kaikki sillat hyvinvoipaan porvariselämään? Sillä runottaret ovat perin kitsaita. Niitä vain, jotka heille kultalyyryillä ylistystä helkyttävät, suvaitsevat he kutsua sen tulensa äärelle, missä ei koskaan kylmä. Jos aina niitäkään. Tälle tulelle me kaikki esikoisteoksiamme kirjoitellessamme uskomme pääsevämme. Mutta: "monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut".
K. A. Järvi.
Aino Kallas.
Kuinka alotin virolaisaiheisena kirjailijana.
Ensimäinen virolainen inspiratsionini oli sekoitus vanhaa feodaali-ilmastoa ja kuumaa saarenmaalaista kesäpäivää. Olimme ajaneet helteisenä juhannuksen aikuisena sunnuntaina pari peninkulmaa halki Kaarman ja Karjan pitäjäin karujen nummien, kun keskellä kivikkojen ja vainioitten aukeni vähäinen saareke puutarhaksi jalostettua maata. Kukkansa varistaneiden kirsikka- ja omenapuitten varjossa oli harmaa, yksikerroksinen rakennus, jonka huoneet tuoksuivat puhtautta ja lahoa puuta. Talon isäntä oli mieheni eno, Karjan pitäjän lukkari Friedrich Allas, — rauha hänen sitkeälle ja virolaiselle sielulleen! — mies kuudenkymmenen korvissa, elehtivä ja käpeä, vain luuta ja jänteitä, leuassa puikkelehtiva pukinparta. Lukkarin poika ja itse lukkari ja lukkarin lanko, — siinä oli jo papillisuutta yhden miehen osalle! Saarenmaalainen viro soi laulahtavana hänen huuliltaan, mutta hänen harmaa, hiirenhiljainen vaimonsa, käsityöläisen tytär, katkaisi vaitiolonsa aina kuresaarelaisella saksallaan.
Istuimme mehiläistarhassa, oli raukaisevan kuuma, ja meille tarjottiin menneenvuotisia, vaaleita saarenmaalaisia pähkinöitä ja hunajaa vahakennoissa. En tiedä itsekään, kuinka keskustelumme siihen kääntyi. Mutta siinä istuessamme ja pähkinöitä särkiessämme saarenmaalaisen poutataivaan alla, alkoi isäntämme tarinoida työorjuuden ajoista. Ja hän iski tulta, kaikesta käpperästä kuivuudestaan ja luonnollisesta hyvänsävyisyydestään huolimatta. Tuli eloa kellahtaviin poskipäihin, vaaleahkot silmät saivat väriä. Tällä saarenmaalaisen syrjäpitäjän lukkarilla oli oikeudentajuntansa väärentämättömänä ja järkkymättömänä tallella. Hän vihasi sortoa ja vääryyttä.