Kuinka uppo-uusi oli minulle maailma, joka hänen kertomuksissaan aukeni! —Feodaali-aikuinen maailma tuskin miespolvea takaperin, muurinkorkuisine rotueroituksineen, rajattomine isännänoikeuksineen toiselta puolen, — toisaalla orjankumarruksineen ja raipanläiskeineen. Olin kuin yhtäkkiä siirtynyt keskelle keski-aikaa. Allas puhui yhä kerta alkuun päästyään, hänen hiljainen, nöyrä vaimonsa kuunteli ja sisimmässään kai kauhistui miehensä kapinallisia mielipiteitä, mutta minuun tarttui sinä hetkenä ja ainaiseksi jotain siitä kipeästä, kärsityn vääryyden tunnosta, mikä oli kaikkien näitten työorjuuden aikuisten tarinoitten pohjasävynä.

Ensimäiseen virolaisaiheiseen novellikokoelmaani käytin useita vanhan
Allasen anekdooteista. Hän itse oli esikuvani kertomukseen "Lukkari
ja kirkkoherra", häneltä samoin on novellieni "Kaupunkimatka",
"Ingel", "Kubja-Pärtin kuolema" varsinainen aihe.

Näin ulkoapäin sain siis ensimäisen vaikuttimen virolaiseen tuotantooni, ja kesti vuosia, ennenkuin siihen ehtivät yhtyä myös sisäiset.

Aino Kallas.

Ilmari Kianto.

"Soutajan laulujen" aikoina.

Ote yksityiskirjeestä v. 1897.

Alituisessa huminassa ja kuminassa tämä minun aikani täällä on vierinyt sen jälkeen kuin toisen lapseni maailman markkinoille avojalkaisena ja armoa pyytävänä juoksemaan panin. Mutta tässä avojalkaisessa kerjäläispojassa ovat jo muutamat huomanneet jotain arkipäiväistä ylempääkin, hänen muutamia laulujaan on myötätuntoisuudella ja hellällä ihmetyksellä kuunneltu — ja se minulle, hänen isälleen ja opettajalleen, on tuonut iloista ja raitista lievennystä, että "jos en minä, isä, mihinkään kelpaakkaan, niin minun rakkaassa pojassani sentään on jotain hyvää, jota erityisissä piireissä ymmärretään ja jolle tiedetään antaa arvoa". Ja se on jo enempi kuin mitä monena mustana hetkenä olen voinut uneksia. Se on varsin pieni luku suureen yleisöön nähden, joka lyyrillisestä runoudesta (ja yleensä runoudesta) nauttii ja sitä ymmärtää, mutta niin on ollut kaikkina maailman aikoina senjälkeen kun kansat kohosivat runolliselta luonnonkannaltaan, ja yhä pienemmäksi se piiri pienenee, kuta enemmän maailma sivistyy ja keksinnöissä ja mukavuuksissa vaurastuu. Jumala varjelkoon minua koskaan tulemasta kuivaksi käytännön mieheksi, jolla vain järki pelaa kuivaa numeropeliä, mutta tunne-elämä on kiristetty ja tukahdettu ihan kuoliaaksi! Ja opettakoon minua kaiken jalouden isä halveksimaan sitä mielipidettä, että muka täytyy olla erikoisessa yhteiskunnallisessa asemassa ollakseen mies — ja ihminen, tai yleensä ollakseen muka jotakin. Kunpa oppisi kaikkia arvoja ja "titteleitä" ylenkatsomaan ja voisi vain koko sielullaan ja ruumiillaan palvella niin suurta jumalatarta kuin on runotar, niin sittenhän elämä elämää olisi — minullekin! Mutta… ja montakin "muttaa"… Vaan jääköön sanomatta.

Ilman itserakkautta sanoen: olette kait nähneet arvostelun Päivälehdessä (huhtikuun 30 p. — Vapun aattona!) Soutajastani — se oli kaunis arvostelu ja oikealla tavalla tehty, vaan olihan se tietysti minuun ja muihinkin nähden hiukan epä-pätevä, koska oli niin likeisen ja nuoren tekemä kuin Eino Leinon, jota eivät nuoruutensa tähden monet suvaitse, vaan joka itse väittää, ettei nuoruus ole mikään vika — ja pitäähän huomata, että hän 18-vuotiaaksi on aivan harvinaisesti kehittynyt, kehittynyt siinä määrässä, ettei moni 30-vuotiaskaan hänelle vertoja vedä (minun mielestäni ainakaan). Arvostelu P:lehdessä tuli varsin sopivaan aikaan — Vapun aattona, jolloin kaikki ylioppilaat vielä ovat kaupungissa ja lisäksi valtiopäivämiehet — niin että minut jo Vappuna juhlissa ja juomingeissa monelta taholta tunnettiin laulustani — paitsi "Väärästä urastani". Hui hai! — kaikki tämä on tietenkin tuolle itserakkauden tunteelle kova koettelemus, mutta toivoni on kumminkin, etten minä koskaan niin pöllöksi tule, että luulisin että "minähän tässä nyt jotakin olen" — minä avaran taivaan alla yksikseen huutava pienen pieni sääski! Kunnia ja maine on sittenkin valhetta, perästäpäin se siksi osoittautuu. Valtiopäivämiesten (nim. Pohjalaisten kansallismielisten) kanssa oli meillä tässä kaksi viikkoa takaperin yhteinen illan ja yön vietto Ylioppilastalolla, enkä koskaan muista olleeni niin innostuneessa seurassa, jossa ei ollut ainoastaan tavattoman paljon puheita, vaan lisäksi monta todella hyvää puhetta. Aina 18-vuotiaasta ylioppilaasta yli 70-vuotiaaseen vanhukseen (rovasti Törnudd) nousi silloin tuontuostakin estraadille, ja oli niissä paitsi tuota pohjalaista "kerskuvaa verta", myös vakavia elämänkokemuksen sanoja meille nuorille. Hauska oli nähdä noita valtiopäivämiehiä ja heidänkin, paljon todellisempaa innostustaan, kun maljoja isänmaalle juotiin. Kilistin minä siellä maljaani paitsi kotikuntamme edusmiehen, Kokkosen kanssa, myöskin muutaman Pulkkilalaisen, Haanpään kanssa, ja Sakke reuhake se mistä lie saanut päähänsä tulla minulle aiheita muka antamaan, koska minä näyn kykenevän "kirjallisiin töihin" — ja meni armollisuudessa niin pitkälle, että sanoi nimensä tästälähin olevan Sakarin (jonka minä varsin hyvin tiesin ennestään) ja minä taas vakuutin olevani Ilmariksi ristitty. — Se oli juuri samana lauvantai-iltana, jona "lauluni" Akateemisen kirjakaupan ikkunaan ilmaantuivat (ennenkuin itse tiesinkään). Kun likempänä 4:ää aamulla tulin juhlasta kotiin, valkeni aamu niin omituisella hohteella, ja raikkaan ilman läpi kajahtelivat venäläisten pääsiäisyön kellot, ja herrasväkeä ja muuta kansaa palaili hiljakseen pienissä joukoissa kirkosta. Ja minä kiipesin kivimuurin yläkerrassa olevaan kamariin ja katselin taivaalla vaihtuvia värejä, ja auringon nousua odotellen otin kanteleeni, jonka äänet tuohon aikaan vuorokaudesta soivat paljon heleämmin — ja aamulla sitten sain ihmeekseni kiitokset serenaadista viereisessä huoneessa juuri ensi yötään viettäneeltä "Nuurlundin" Vikeltä, joka ihmeissään oli kuunnellut, että mistä se kuuluu. Omituinen tunne on ihmisessä yön valvottuaan valoisana kevätaamuna — Vapun hurjien metelien jälkeen samoin olin auringonnousua ihailemassa Kaivopuiston kalliolta ypöyksin k:lo 4-5 aamulla, kun yöllä oli heittänyt raikkaan sateen ja pajut, koivut ja nurmi jo näytti elinmerkkejä ja meri oli hiljaisessa mainingissa ja merilinnut lentäessään pitivät omituista ääntä — ja toiselta puolen nousi tulipunainen päivä ja toisella puolen häälyi synkänsinisiä pilviä ja ukkonen jyrisi… Mutta minä silloin ajattelin elämääni murheisena, sillä minä olin samana yönä puhellut siitä toisen kurjan kanssa, joka vakuutti olevansa samallainen — ja kuitenkaan emme me toisiamme — ymmärtäneet. Oi kuinka suloista ja samalla katkeraa on olla päältäpäin raikkaan valkolakkisen nuorukaisen näköinen ja povessaan kantaa — käärmettä!

Kappelissa täällä nyt useampi päivä tulee istutuksi ihan kuin itsestään — kolmansa iltana istuin minä siellä S. Ingmanin, Teuvo Pakkalan, Eino Leinon ja Yrjö Weijolan kanssa, mutta… Niillä (s.o. meillä mukamas) on kova aikomus perustaa erityinen Kaunokirjailijain Seura, joka on kokonaan erillään tämän maan nyk. viikinkikynimyksistä ja sitä nyt valmistellaan kaikkien kannunvalajani kauhuksi ja kateeksi. Seuran vakinaiseksi jäseneksi pääsee jokainen, joka painosta on julkaissut yhdenkin erityisen kaunokirjallisen teoksen, ja kun ruvettiin sellaisia listalla muistelemaan, niin kuka olisi uskonut, että lukumäärä nousi noin 60 paikkeille. Ja koko joukko nousevia ja valmistuvia kirjailijoita on tulossa — erittäin sitten kirjallisuuden harrastajat, jotka pääsevät ulkojäseniksi. Saa nähdä mitä tästä seurasta nyt tullenee. —