Tuo "tuijota" on taas todistus lausumallemme väitteelle. Omituisen sattuva on se tähän paikkaan! Luulisi, ettei voisi "tuijottaa" muilla kuin silmillään, mutta runo on tahtonut tuolla yhdellä sanalla näyttää sekä perämiehen vaaraa ja vakavuutta, kun sanoo hänen peräisimellä tuijottavan.

Tällä lailla rukoilee Lemminkäinen onnellisesti alas päästäkseen "eikä puutu puinen pursi". Mahdotontapa se olisi ollut, sillä kuka ei hurmautuisi noin kauniista rukouksesta!

Mitä siis nyt siitä, mitä Kalevalan runollisuudesta olemme esittäneet, päätämme? Ymmärrämmekö, mimmoiseen runolajiin Kalevala kuuluu? Olemmeko muualta löytäneet tämmöistä? Emmekö? Siis on Kalevalan runollisuus alkuperäistä, klassillista? Jos noihin kysymyksiin edellisen johdosta voimme myöntämällä vastata, jos päätämme seurata Kalevalan runollista katsantotapaa, samalla kuin myös kaiken puhtaan runollisuuden, jos voimme saada runoilijamme siltä tieltä, jonne Kalevala viittaa, etsimään ihanteitaan, saammepa olla vakuutetut, että kirjallisuutemme on seisova vakavalla pohjalla, että "Hellaksemme" Kalevala, on juhlallisella sinitaivaallaan meitä hurmaava, että runollisuutemme on muodostava uuden, tähän saakka tuntemattoman suomalais-klassillisuuden! Tarvitsemmeko tuota ollenkaan epäillä! Sanoohan aina totta puhuva Kalevalamme:

Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi, laajemmille laulajoille, runsahammille runoille, nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa!

Juhani Aho.

Selma Anttila.

Kirjailijataipaleeltani.

Pikku tyttösenä muistan lempityöni olleen hämärän tultua istua akkunassa ja tuijottaa metsänlaitaan tai pellolle. Varsinkin multapelto, sen epätasainen pinta ja suuret, saviset kokkareet askartelivat mielikuvitustani. Sarka oli kuin näyttämö, jossa auran viillokset, vaot ja harjat, syvennykset ja ylennykset muodostivat kiitollisen maiseman. Siihen loi silmäni kummallisia satuolentoja. Pystyyn noussut mullan köntys kasvoi katsellessani jättiläiseksi ja kaikkialla saralla syntyi piirre piirteeltä siitä omituisia olentoja. Siinä oli leikkisä ukko, joka kääntyneenä minuun, otsattomana, pää peltoon liittyneenä, pelkät kasvot näkyvissä nauroi minulle ja viittasi suunnattoman pitkällä kädellään lukuisaa seuruettaan ympärillään. Ja kun seurasin hänen viittaustaan, näin todellakin yhä selvemmin hahmoja, ihmisen kasvot ja hevosen kaulan taikka makaavan koiran, joka harjakset pystyssä kiihkeästi yritti purra jättiläisen nenää eikä koskaan kuitenkaan ylettynyt. Se huvitti minua suuresti, ja muistan, miten toiset lapset kyselivät, mikä minua niin nauratti. Kerran säikytin kotiväen pahan päiväisesti. Istuin illan tullessa lempipaikallani ja seurasin hämärän säännöttömien varjojen häälymistä saralla. Aidan vieressä kasvava koivu tummensi varjollaan pellon laitaa ja sen lehdettömät oksat rapsauttivat toisinaan akkunaa. Sarkasankarini sattui silmissäni nousemaan mullasta. Se kasvoi ja kohosi ja äkkiä, kuin sydämen isku, löi se minua välkkyvällä miekalla. Peljästynyt, luonnoton huutoni herätti pikku veikon, ja äitini, luullen minua sairaaksi, kyseli: mikä löi, mikä se nyt löi? kun minä yhä hoin: se löi, se löi!

En olisi kuitenkaan missään nimessä tahtonut ilmaista, mikä se löi ja mitä saralla olin näkevinäni. Oli sellainen tunto, ettei pelto-olennot sitten enää olisi tahtoneet leikkiä kanssani.

Sitten tuli ensimäinen kouluvuosi, ja metsäinen pitkä tie, jota kuljin, elävöittyi samalla tavalla kuin pellon sarka. Erään Lähdekorven mäen muistan vieläkin tarkasti. Jyrkän notkon poukamassa oli lähde, jossa kerran sattui olemaan saukko, näin sen mustan, sileän pään ja terävät silmät. Pitkä ruumis molskahti vedessä ja sitten oli kaikki hiljaa. Pitkään aikaan en uskaltanut liikahtaakaan ja mielikuvitukseni teki siitä satuolennon. Enhän milloinkaan ollut kuullut todellisuudessa sellaisesta otuksesta. Aina kun sitten kuljin lähteen sivutse en uskaltanut kääntyä siihen selin, kuka tiesi, mikä sieltä saattoi hyökätä.