Kontti täynnä muistoja, pää suuria suunnitelmia ja sielu täynnä sanattomia säkeitä palasin taas uneliaaseen kotikaupunkiin. — Taivaanrannalleni ilmestyi sitten Frödingin loistava tähti. Tämän tähden merkeissä päätin purjehtia eteenpäin löytääkseni tuntemattoman, ehkä jo ennen löydetyn maan. Värmlantilaisten laulujen lumoamana haaveilin voivani loihtia samankaltaisia säveleitä, Hämeen yrttitarhojen säveleitä — suomalaisia sointuja. (Koska nyt jälkeenpäin arvosteluissa usein ennakkoluuloisesti on huomautettu minun ruotsalaisista esikuvistani, niin voin selvyyden vuoksi repostelijoille ja arvostelijoille huomauttaa, etten koskaan omin silmin ole nähnyt ruotsalaista rahvaan elämää.)
Mutta ensin päätin jatkaa kielitieteellisiä lukujani Helsingin yliopistossa. Eihän luennoilla tullut säännöllisesti käytyä, elämä ulkona houkutteli koko kirjavuudellaan; aikani kuluksi naputtelin luennoilla runonpäitä enkä paljoakaan kuunnellut professorien kuivia supattavia sanoja. Samalla otin säännöllisemmin osaa samanhenkisten toverien iloiseen ja kehittävään elämään ja kirjoittelin myös osakuntani sanomalehteen. Sain pienen kirjallisen palkinnon, ja nyt kasvoi minussa yhä kiihkeämpi ja kuumempi salainen halu saada julkisuuteen pieni kokoelma lauluja, jotka käsittelisivät pienen hämäläiskylän elämää arkena ja pyhänä, työssä ja ilonpidossa. Kuljeskelin kaduilla ja tutkin kirjakaupanikkunoita. Jonkinlaisella pelon tunteella ajattelin, että ehkä joku tuntematon ehtisi ennen julaista Kylänlaulujen tapaisia lauluja. — Opinnoista ei nyt tullut mitään, yliopistollinen loistourani päättyi "pro gradu" kirjoitukseen.
Jouduin sitten kesällä Pälkäneen Klemolaan asumaan. Yksinäisyydessä minä siellä vakavammin aloin puuhailla pientä kokoelmaa, kirjoittelin uusia runoja ja korjailin vanhoja. Lähetin ne sitten J. H. Erkolle, joka asui Tampereella. Myöhemmin tapasin tämän lämminsydämisen runoilijan Konsulinsaaressa pilleineen ja lasiputkineen tarkastamassa paloviinaa. Hän suositteli kokoelmaa ja kehoitti julkaisemaan. Syksyllä minä sitten Kasimir Leinon suosittelemana ja opastamana koputin kaikkivaltiaan kustantajan ovelle ja jonkun ajan kuluttua sain myöntävän vastauksen. En voi sanoin kuvata iloani, olisin tahtonut tanssia kadulla ja syleillä kaikkia vastaantulevia ihmisiä. Ilo vaikutti vilkkaasti ja nopeasti kuin jonkinlainen juopumus. Vielä suurempi oli iloni, kun Kevätrallatukset ilmestyivät jouluksi v. 1897 ja saivat osakseen suosiollisen vastaanoton. Nyt minusta siis oli tullut kirjailija! En voi vieläkään käsittää, miten se kävi, enkä muista nyt kaikkia alkusyitä enkä henkisiä sysäyksiä. — Nyt poltin kaikki sillat ja laivat takanani ja päätin jatkaa taistelua… Ja niin minä nyt sitten olin löytänyt elämänurani. Ehkä lopultakin sattuma ohjaa elämämme kulkua. Oliko tämä nyt sitten oikea urani? Ura uusi aukenevi laajemmille laulajille.
Larin Kyösti.
Eino Leino.
Muistojen kaupungit.
On kaupunki kaukana pohjolassa, kaukana karuimmassa Suomessa, mikäli ei varsinaista Lappia siihen luettane. Myöskin on sen ympäristöä joskus sanottu nälkämaaksi. Ja nälkäähän siellä monet ihmiset näkevätkin, kärsivät ainakin hyvän ja terveellisen ruoan puutetta, usein ympäri vuodenkin, joskaan eivät kaikki samassa määrin kuin se Kuhmon terva-ukko, joka kerran kotini rannassa sääpitoa pitäessään kertoi syöneensä selvää leipää vain eräitä kuukausia koko elämässään. Mutta köyhyys, köyhyys on kuitenkin koko maakunnan yleisleima, oli ennen ainakin. Nythän sinnekin on rautatie, ovat kauppa ja teollisuus sekä niiden kera yleinen vaurastuminen selvän leivän kiidättäneet.
Virkamiehen poikana säilyin tietysti kaikista tuontapaisista henkilökohtaisista olosuhteista lapsuus-aikoinani, enkä niistä koko maakuntaankaan nähden tässä muuten mainitsisi, ellei se myöhemmin minulle melkein vertauskuvalliseksi muuttuneena olisi painanut syviä merkkejään käsitykseeni koko luonnostamme, kansastamme, sen historiasta, kulttuurista ja etenkin kirjallisuudesta, eikä suinkaan vähimmin omasta ohimenevästä tehtävästäni saman kirjallisuuden palveluksessa. "Lapin kesä"! Noihin kahteen sanaan luulen tuon käsityskantani jo varhain ehkä kirkkaimmin ja pysyvimmin kiteytyneen.
Rikkaat ovat ylpeitä rikkaudestaan, köyhät köyhyydestään. Mistä saatoimme me nälkämaan lapset olla ylpeitä eteläisempien, varakkaampien ja nykyaikaisesti kehittyneempien kansojen kirjallisuuksiin tutustuttuamme? Mistä muusta kuin fantasiastamme, mielikuvituksen kultaisesta lahjasta, joka putoaa kuin aurinko synkimpäänkin ja erakkoisimpaankin ihmissydämeen kaikista ulkonaisista olosuhteista vähääkään välittämättä! On väitetty, että suomalainen kirjallisuus, vieläpä koko suomalaisen rodun kirjallisuus olisi muka köyhää ja karua mielikuvitukseltaan. Se ei ole totta! Tuo väite todistaa vain, että suomalaisen mielikuvituksen erikoisuutta, sen metafyysillistä tuijotusta, yhtä vähän kuin sen kultaisina kangastelevia auerpilviäkään, ei ole vielä esteettisesti kyllin tutkittu eikä viety yleisinhimilliseen kirjanpitoon. Nykyaikainen ranskalainen kirjallisuus, nykyaikainen saksalainen tai tanskalainen kirjallisuus on köyhä mielikuvituksesta, mutta ei suomalainen. Vaikka mielikuvat eivät siinä ehkä muodostukaan yhtä havainnollisiksi ja täsmällisesti rajoitetuiksi kuin usein länsimaisessa kirjallisuudessa, ovat ne siinä kuitenkin aina olemassa, milloin kaiken yllä leijailevana yleisenä mielikuvituksellisena koristeellisuutena, milloin kaiken alla piilevänä merenalaisena koralliriuttana, jonka päälle harvojen käsitteiden fauna ja floora ovat vasta vaivoin ja vitkaan muodostuneet.
Käsitteiden, käsitteellisten ajatusten ja suurien, ihmiskuntaa halkovien ajan-aatteiden puutteesta voitaisiin suomalaista kaunokirjallisuutta ehkä paremmallakin syyllä syyttää, mutta ei mielikuvien. Niihin nähden on meillä ainakin ennen vallinnut suoranainen runsauden pula. Jos olot siinä suhteessa olisivatkin ehkä entisestään jonkun verran muuttuneet, jos suomalainenkin kirjallisuus ehkä vihoviimeisinä vuosina olisi käynyt järkeilevämmäksi ja käsitteellisemmäksi, todistaisi se vain, että Lapin kesän yleinen laki silläkin alalla toteutuu järkähtämättömästi.