Nuoruuden muistoja.
[Tekijältä on pyydettävä lupa tämän kirjoituksen käyttöön muita julkaisuja varten.]
Nuoruuden muistot himmentyvät ajan kuluessa, toiset kirkastuvat yhä selvemmiksi. Minun on vaikea vastata kysymykseen, mitkä olivat ensimäiset kirjalliset yritykseni, ja kuinka ne syntyivät. Taiteilijan työn luomishetkeä on vaikeata määritellä. Minä polttelin vihreässä nuoruudessani paljon näitä puolikuolleina syntyneitä "yrityksiä". Minun on turhaa niitä nyt esiinkaivaa muistojeni ruumiinpolttouunista. Minulla ei ole niistä edes tuhkauurnaa kulkurinkirstussani. Ne ovat menneet kuin tuhka tuuleen, kuten sanotaan! — Ainahan ihminen nuoruudessaan haluaa purjehtia tuntemattomalle merelle löytääkseen jonkun uuden, tuntemattoman maan, jonka ehkä muut jo ovat ennen löytäneet. Ja sattuma ohjaa usein elämänpurtta. Ehkä minusta olisi voinut tulla seikkailuhaluinen merimies (onhan eräs setäni kadonnut tuntemattomille vesille), rautatievirkamies, voimistelunopettaja, ruumiillisen työn tekijä tai ehkä jotain muuta.
Vanhempani panivat minut pikkukaupungin kouluun, joka minusta oli kidutuslaitos. Mielikuvitukseni vapaaseen maailmaan ahdettiin amo, amas, amat j.n.e., numeroita ja vuosilukuja, jotka suureksi osaksi olen nyt unohtanut — tahallani. Matematiikka oli minulle niin vaikea kari ja kompastuskivi, että pyytämällä pyysin kotona päästä merille, sotilaskouluun tai teatteriin näyttelijäksi. Isältäni olin ehkä perinyt hiukan taiteilijalahjoja ja rakkauden soittoon ja lauluun. Köyhyyden pakottamana hän varmaan oli joutunut väärälle uralle. Hänellä oli kaunis lauluääni, piirusteli, oli vatsapuhuja, toveriseuroissa hän usein pukeutui eri henkilöksi erehdyttäen heitä äänellään ja esiintymisellään sekä huvittaen heitä iloisilla sukkeluuksillaan. Äidiltäni olin perinyt ehkä hiukan sitkeyttä, tarmoa ja herkän tunteellisuuden, jota koulun jäykkä järjestys toisinaan tympäisi.
Aikaisemmilta kouluvuosiltani muistan runon "Touvon aika lähenee". Tämä idyllimäisen ihastuttava runo hurmasi nuoren sydämeni, kaupunginlapsen sydämen keväisen herttaisilla maalaissoinnuillaan. Sain usein nuorena koulupoikana kesäisin olla maalla Hämeessä. Se oli uusi tuntematon maa, joka vaikutti minuun sadun tavoin harmaine kylineen, kaivoineen, punaisine lemmenluhtineen, välkkyvine järvineen, vaaroineen, vakavine ihmisineen, joiden syvissä katseissa kuvastui Hämeen taivas ja joiden silmänreiässä piileskeli uneksiva "uuspeili".
Koulussa luvut edistyivät hitaasti, jäin joskus luokalle, usein sain ehtoja, sillä minä viihdyin paraiten urheiluaharrastavien toverien seurassa ja kehitin pääasiallisesti ruumistani. — Pääsin sitten vihdoin yläluokille ja jouduin toverikuntaelämään. Lauvantai-iltasin toverit toimeenpanivat pieniä näytelmä-iltoja, minäkin sain ensin jonkun pienen osan. Ja siitä lähtien minä innostuin niin näytelmiin ja näyttelemiseen, etten olisikaan halunnut juuri mitään muuta tehdä. Kaupunkiin pistäytyi joskus varsinaisia teatterikiertueita, ja sain olla mukana esittämässä mykkiä osia, sainpa kerran erään pienen puheosankin Björnson'in "Konkurssi" nimisessä näytelmässä. Esittipä oma näytelmäseuramme itse pikkukaupungin suurelle yleisölle n.s. "poikain huveissa", ja kesäisin vaelsin erään runoja kirjoittelevan huonetoverini (J. S-niemen) kanssa Hämeessä pitäjästä pitäjään esittäen pieniä näytelmiä navetanylisillä. Ohjelmistoomme kuului tavallisesti "Yökausi Lahdella" ja Kiven "Kihlaus", allekirjoittanut näytellen Eenokin osaa. Näissä tilaisuuksissa sai lehmänkello usein hoitaa teatterikellon virkaa, lankuista kyhättiin pieni lava, itse maalattiin kulissit, esirippu saatiin kylänkauppiaalta ostetusta viheriäisestä sertinkikankaasta, mukanani oli aina laatikko, jossa oli parta-ainetta, ihomaalipötkyjä, valepartoja y.m. rekvisiittaa. Kuumeisella kiireellä ja innolla harjoiteltiin jossakin kansakoulun lukuhuoneessa. Olipa oma orkesterikin! Sellaisena toimi näytöksen aikana oikea luonnon soittokunta, jonka muodostivat navetasta kuuluvat lehmien ja lampaiden fagotti- ja trumpeetiäänet. — Sain koulussa toverien kesken teatteritirehtöörin nimen, eräs opettaja pisteli minua kerran teatteriharrastukseni johdosta; olin huoleton, ilomielinen huimapää enkä välittänyt pistosanoista. Kaupungin yleisö ennusti minulle menestyksellistä näyttelijänuraa. Yhä lisääntyvä matematiikan kurssi painosti painajaisena mieltäni niin, että aioin todella lähteä Helsinkiin tohtori Bergbomin puheille, mutta äitini sai jonkun aikaa väiteltyään vastaan minut siitä tuumasta luopumaan. Minusta piti tulla civis academicus!
Ehkä edellä mainitsemani toverin esimerkki vaikutti, että minussa myöhemmin heräsi halu ruveta runoja rustailemaan. Alotin kankealla kynällä kaikenlaisia turhanpäiväisiä aiheita, pieniä runopätkiä ja suorasanaisiakin kompeluksia, niitä ilmestyi sitten toverikunnan käsinkirjoitettuihin lehtiin "Joci Baccalauraeukseen" ja "Vasamaan". Sain ankarasti kamppailla muodon kanssa, sepustelin runoja huvin vuoksi, enimmäkseen olivat ne kompa- tai ilolauluja. Aloin lukea kirjallisuutta oikein tukkukaupalla, enimmäkseen romaaneja, mutta myöskin runoutta, m.m. C.M. Bellmannin epistoloita, H. Heineä, Dahlinia, A.M. Lenngreniä y.m. Joululomien aikana istuin aamusta iltaan saakka piippua poltellen kotitaloni pienessä pesutuvantakaisessa huoneessa seurustellen Tuhannen ja yhden yön maailmoissa, Aleksis Kiven, Shakespearen y.m. maailmanmestarien parissa. — Sain salaa äidiltäni ison kirjakaapin ja nyt sain minä palavan kirjojenkokoomishalun. Kokoilin kirjoja yhtä hartaasti kuin ennen olin koonnut vapaamerkkejä postimerkkialbumiin.
Jäätyäni taas luokalle "sai" minut "kiinni" veljeni Apollossa, Eino Leino, aloimme seurustella yhdessä melkein joka päivä, ehkä hänkin osaltaan kannatti minua, epäillessäni pieniä runoyrityksiäni. Sitä ennen olin alkanut panna enemmän huolta ainekirjoitukseen, koulun kunnon rehtori huomasi kai näissä yrityksissä jonkinlaista parannusta laiskan luonteeni kehityksessä. Sekin vaikutti, että koetin "parantua" sen jälkeen kun olin saanut relegationin koulusta. Koululain nojalla karkoitti minut opettajakunnan korkea raati vähintäin peninkulman päähän kaupungin rajan ja pyykin ulkopuolelle. — Kahden toverin kanssa olin viini-ilon huumeessa tehnyt pieniä kolttosia kaupungissa. — Pääsin paraiksi syysmetsästyksen aikaan maalle erääseen hämäläiskartanoon. Siellä kului aika humussa ja sumussa, iltamien puuhissa ja hauskassa yhteisvietossa hämäläisen rahvaan kanssa, jota aloin vähitellen ymmärtää ja rakastaa. Siellä tutustuin Soitto-Puuskiin, Pitäjän pomoihin, Suutar-Jusseihin, Erkkipaimeniin, Suntion-Sannoihin ja Pahajärven pitäjän pappeihin, mutta ennen kaikkea heleihin Hennoihin syysiltoina kievarin kujassa, aitoissa, keinulla ja huvimäellä. Maalla myös aloin vakavammin ajatella laulajan vaikeata, aina ahdistavaa, aina etsivää, mutta luomishetkinä unohdusta ja antautumuksen iloa kumpuilevaa elämää. Palattuani kouluun karkoitusajan päätyttyä kaipasin minä tätä raikasta maalaiselämää, sen yksinkertaisen koruttomia ihmisiä, kauempaa katsoen saivat ne nyt mielestäni suuremman ja kiinteämmän muodon, ne elivät uudestaan mielikuvituksessani, kuvat kirkastuivat sielussani.
Kuinka sitten koulussa purjehdinkaan ja luovinkaan, pääsin vihdoin väljemmille vesille ja — väliaikaiseen satamaan. Saavutin akateemisen kansalaisen ensi arvon, ylioppilaslyyryni, jolloin huolt' ei ollut ollenkaan, kun viikset vain sai kasvamaan. Nyt oli elämänura todella valittava. Takana olivat pienet kestetyt kärsimykset ja iloinen koulutoverielämä, edessä elämän vaativa vakavuus. Äiti tahtoi minua rautatievirkamieheksi, mutta minä sain itsepintaisuudellani ne aikeet tyhjiksi ja sain sitten kuulla, että olen itsepäinen kuin suomalainen. Ehkä se oli onneksi minulle ja — muille, ehkä olisin virkamiehenä hajamielisyydessä aikaansaattanut monta junain yhteentörmäystä, ja omallatunnollani olisi nyt monen kunnon ihmisen ennenaikainen kuolema.
Tuli sitten sotapalveluksen aika. "Raakina" lähdin kiusallisesta reservikasarmista kotiin kirjoittamatta jalkapatikassa ja kontti selässä läpi Hämeen ja Savon ja saavuin kauniin Karjalan laulumaille. Näillä kulkuretkillä hahmoittuivat varmaan "Kulkurin laulut". Karjalan kankailta kajahtivat vastaani Kalevalan ja Kantelettaren ikuiset säkeet elävämpinä kuin koulun kankeilla lukutunnilla. Kokoilin vanhoja runoja, tutustuinpa vanhaan 91-vuotiaaseen runolaulajaankin. Kalevalan henki heijastui täällä sen kotimaassa täyteläisempänä ja tutunomaisempana.