Silloin kun "Korpelan Seppä" ilmestyi, oli eräs kirjateos lähes puolitiehen kirjoitettuna, mutta se on tuosta sanotusta syystä ollut koskemattomana. Nyt monien ystävien ehkä vilpittömien kehoituksien johdosta olen luvannut saattaa sen loppuun, jos terveyteni sallii. Eri asia sitten, onko sillä ansiota päästä julkisuuteen.

Heikki Meriläinen.

L. Onerva.

Pari lehteä muistojen kirjasta.

Ensi-nuoruuden haaveellisen ruskotuksen kajossa näyttää useinkin siltä, kuin olisi ihminen luomakunnan kruunaamaton kuningas; hänellä on tuhat mahdollisuutta, tiet avoinna joka suuntaan. Ja yht'äkkiä onkin valaistus muuttunut, elämän keskipäivän aurinko on jo korkealla, huomaat olevasi määrätyllä, rajoitetulla alalla, josta ei ole poispääsyä, sillat takanasi kun ovat jo poltetut, ja jolla muutenkin tunne ihmis-ijän lyhyydestä ja elämäntyön pituudesta sinua tiukasti pidättää. Niin on elämänura luisunut eteesi tietämättäsi, tahtomattasi, melkein kuin itsestään, lukemattomien tuskin huomattavien vaikuttimien lakkaamattomista salaisista työnnöistä itsessäsi ja itsesi ulkopuolella!

Näin on ainakin ollut minun laitani:

En koskaan nuorempana suunnitellut erikoisesti kirjailijaksi rupeamista. Mielikuvien paperille purkaminen oli minulle ainoastaan jonkunlainen sisäisen tervehtymisen keino, luonnollinen ja vaaraton tapa vapautua niiden liikapainosta, ujo ja arka kun muuten olin ja lisäksi hyvin yksinäinen. Tämä oli syynä kynäilemiseeni, niin pitkälle kuin muistan, kaikkein ensimäisiä sepustelujani ehkä lukuunottamatta. Sillä kun seitsenvuotiaana vuodatin paperille näin kuuluvan syvämietteisyyden:

"Tuo koski aina pauhaa tuoll' joen päässä vaan, ei koskaan saa se rauhaa eik' lepoo ollenkaan."

niin en usko sitä minkään erityisemmän sielunhädän esiinkutsumaksi. Kenties oli tämä riimittelyn tarve jälkikaikua jostakin lastenkirjasta tai myös vaikutusta äidistäni, jonka kerrotaan kirjoittaneen runomittaisia kirjeitä ja jonka juuri tähän aikaan olin kadottanut. Jälkisointu kuuluu kaikkein varhaisimmasta lapsuudestani asti olleen minulle erittäin mieluinen.

Sitten jatkoin runojen sepittelemistä läpi koko koulu-ajan. Isältäni sain tavallisesti joululahjaksi kaikki vuoden varrella ilmestyneet suomalaiset runokokoelmat, jotka olivat rakkainta lukemistani ja joiden esikuvan mukaan järjestelin kaikessa salaisuudessa omia runojanikin jos jonkinnimisiksi kokoelmiksi, kussakin isänmaalle, luonnolle ja Jumalalle omistetut osastonsa. Mutta ammattikirjailijan ura ei häämöittänyt minulle edes tuulentupana. Runous kuului mielestäni pyhään, ei arkeen. En voinut ajatellakaan sellaista leipä-ammattina. Ja kuitenkin tunsin omasta kohdastani koulunkäyntini velvoittavan minua vakavasti valmistumaan johonkin toimeen, jolla voisin itseni elättää. Samaan suuntaan ohjasi harrastuksiani myös se periaatteellinen kasvatus, jonka vaikutuksen alaisena olin kamreeri Nybergin tunnollisessa virkamiesperheessä. Se oli nim. kuin toinen kotini, asuin siellä, senjälkeen kun isäni oli muuttanut Helsingistä pois, koko kouluaikani ja alun ylioppilasvuosiani, yhteensä toistakymmentä vuotta. Luullen tekeväni isällenikin mieliksi, jos antautuisin tietoviisaan uralle, ja myös omaa mielihaluani seuraten jatkoin Jatko-opistossa opettajatutkinnon suoritettuani edelleen lukujani yliopistossa, joskin toiset puolet minussa koko ajan ikävöivät taiteen valtakuntaan.