Vähällä olikin, etteivät teatteri ja musiikki, jotka olivat lähinnä sydäntäni, saaneet minua koulun päätyttyä kokonaan valtoihinsa. Etenkin loma-ajat kotona antoivat aina uutta virikettä näille puolille. Yksin kun aina olin, vailla sisaria ja veljiä tai muuta samanikäistä seuraa, käytin suurimman osan ajastani mielikuvien lietsomiseen, jossa etenkin kirjojen ahmimisella oli tärkeä osansa. Isäni laaja kirjasto, joskin sen pääasiallisen sisällön muodosti luonnontieteellinen ja filosofinen tietokirjallisuus ja joskin sen arvokkain kaunokirjallisuus oli englanninkielellä, jota en ymmärtänyt, tarjosi kuitenkin mielikuvitukselleni useamman vuoden ajaksi riittävästi uusia löytöjä. Syvimmät vaikutelmat lapsuuteni kodista kulkivat kuitenkin musiikin merkeissä. Isäni oli hyvin musikaalinen, soitti viuluakin, ja iltaisin, kun hän oli virastaan vapaa, soitimme hämärissä yhdessä, minä pianolla häntä säestäen. Nämä ovat rakkaimpia muistojani. Musiikki yleensä syöpyi veriini niin, että kaikki runonikin syntyivät yhtaikaa säveleen kera tai jonkun sävelmän esiinkutsumina tai säestäminä. Ja vieläkään en saa oikeaa lyyrillistä tunnelmaa ilman pientä melodramaattista pohjaa.
Nämä hajanaiset harrastukseni tuottivat minulle aikoinaan oikein vakaviakin ristiriitoja, vaikka ne nyt näin kaukaa vuosien takaa näyttävät hyvin lapsellisilta ja naurettavilta. Muistanpa eräänkin sangen hullunkurisen kohtauksen, johon tämä kaunosieluileva elämänuran etsintäni teki minut syypääksi. Minulla oli Jatko-opiston konventin puolesta uskottu tehtäväksi erään juhlarunon hankinnassa pyrkiä itsensä runoilija Eino Leinon pakinoille. Kun sitten vihdoin seisoin tuon kuulun kannelniekan edessä, jonka virsien ääressä niin monet talviyöt olin valvonut, päätin rohkaista mieleni ja kerrankin kysyä neuvoa oikein asiantuntijalta. Esiinnyin varmaankin kokonaan koomillisen hahmon sankarittarena. Luulen, että runoilijan ratkaistavaksi asettamani elämänarvoitus oli suunnilleen tämäntapainen: "Niin ja niin paljon olen lukenut, laulanut, näytellyt, säveltänyt, maalannut ja toista tuhatta runoa olen kirjoittanut, mille alalle pitää minun antautua?" Nuori mestari kuittasi tämän pingoitetun runsaudenpulani ylimielisellä, mutta samalla erittäin tehokkaalla tavalla. Hän vastasi: "Menkää naimisiin!" Olisipa hän edes Hamletin tavoin huudahtanut: "Mene luostariin, Ophelia!" Syvästi väärin-ymmärrettynä ja loukkaantuneena menin matkoihini. Enkä vieläkään, vaikka tuosta hetkestä lie jo vierähtänyt hyvän joukon toistakymmentä vuotta, ole taipuvainen pitämään tätä neuvoa aivan viisaana tai hyvänsuopaisena! Mutta tuon kaunosieluilevan ja moniharrastuksellisen maailmankatsomuksen olen kyllä mielessäni tyystin tuominnut ja sekä ihmisenä että kirjailijana olen myöhemmin tahallisesti ja vakaumuksellisesti voimieni mukaan koettanut pyrkiä siitä eroon.
Samoihin aikoihin, kenties vähän aikaisemmin, (minulla on aina ollut kovin huono aikamuisti), oli minulla onni tutustua erääseen vanhempaan runoilijamestariin, joka otti minun haparoivat ensi-askeleeni runoseppänä vakavammalta kannalta. Tämä isällinen ystäväni oli J. H. Erkko. Täti Nyberg, jolta ei runokokeiluni ollut voinut jäädä aivan huomaamatta, vei minut Maila Talvion nähtäville. Hän otti minut mitä lämpimimmällä myötätunnolla siipiensä suojaan ja hän tutustutti minut J. H. Erkkoon, josta tuli ensimäinen runokoulu-mestarini. Millä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä ja mielenkiinnolla hän jaksoikaan käydä läpi, korjailla ja erotella vuosien vanhaa pöytälaatikkotuotantoani. Hän teki minusta kirjailijan, mikäli se silloisiin, kovin vaatimattomiin saavutuksiini nähden oli mahdollista, hän antoi minulle kirjailijanimen, risti minut L. Onervaksi, lisäten hymyillen, että ranskalaiset tulevat ääntämään sen L'Onerva, ja hän toimitti muutamalle pikku runolleni ensimäisen julkisuuden valon "Nuoressa Suomessa" v. 1900. Yrittipä hän lisäksi saada minulle kustantajaakin, mutta huonolla menestyksellä. J. H. Erkon muisto on minulle ikäänkuin jonkinlaisen pyhyyden säteikön ympäröimä. Hänen vapautta ja intomieltä hehkuva henkensä, hänen kaikille aatteellisille ja inhimillisille harrastuksille avoin ja herkkä mielensä ja luja, uskollinen ystävyytensä syöpyivät kulta-piirroksina nuoreen sydämeeni. Ihmisenä ja runoilijana on hänen kuvansa yksi noita unohtumattoman kauniita, jotka valaisevat vielä varjojen maasta…
Vieläkään näiden ensimäisten rohkaisujen jälkeen ei minulla olisi ollut uskallusta omin voimin lähteä pyrkimään okaiselle kirjailijapolulle. Että ensimäinen runovihkoni ilmestyi ja että täten yleensä milloinkaan astuin ratkaisevasti julkisuuteen, siitä saan edelleen kiittää hyvien ihmisten myötätuntoisia toimenpiteitä. Taiteilija Gebhardin välityksellä joutuivat "Sekasoinnut" ruotsalaisen Helios-yhtiön kustannettaviksi, ja kantavat ne myös jossakin määrin hänen makunsa ja valintansa leimaa. Luulen, että Suomen kansalla olisi vallan toinen käsitys minusta, jos minulla olisi ollut onni päästä julkisuuteen jo J. H. Erkon valikoimalla kokoelmalla. Tosin olin jo näihin aikoihin, v. 1904, saanut soittimeeni joukon uusia kieliä, etupäässä ranskalaisen runouden vaikutuksesta. Etenkin Musset'n rakkauslyriikka, johon sitä koskettelevan laudaturikirjoituksenikin vuoksi olin silloin erikoisemmin syventynyt, vaikutti paljon mielikuvitukseni suuntaan.
Niin, sellaiset olivat ensimäiset yritykseni. Jos minun aivan lyhyesti olisi vastattava kysymykseen, miksi minusta tuli kirjailija, vastaisin: Siksi, että se oli ainoa taiteenhaara, johon ei vaadittu ulkonaista ammatti-koulua ja jota saatoin jatkuvasti viljellä muihin päämääriin tähtäävän työni ohella. Täten sai mielikuvitukseni määrätyn uoman ja niinpä alkoi kirjailemisen virta vähitellen vetää voimakkaammin kuin mikään muu. Minä, joka en uskaltanut avoimesti valita sitä, jouduin kuitenkin passiivisuudessani sen vietäväksi. Ja siitä asti se on vetänyt minua, vetänyt nenästäkin, ohi monen paljon elättävämmän elinkeinon. Olin nuorempana oikeassa: runoudesta ei sittenkään ole leipä-ammatiksi!
Mutta näin on vain käynyt. Ja yleensä olen taipuvainen sielunvoimien suuntaa ja kehkeytymistä arvioitaessa pitämään sitä mahdollisimman paljon olosuhteiden ja mahdollisimman vähän asianomaisen yksilön ansiona tai vikana. Onhan ihmisen sielussa aina paljon erilaisia taipumuksia ainakin alitajuisina uinumassa, riippuu asianhaaroista, tilaisuudesta, mitkä niistä saavat luonnollisen ilmaisumuotonsa ja pääsevät luomaan todellisuutta. Kuinka paljon todellista kykyä sammuukaan ituunsa epäsuotuisten olosuhteiden vuoksi, ja kuinka paljon niiden luonnottomasta puristuksesta harhautuukaan väärälle, sopimattomalle uralle! Pieni lipsahdus raiteissa vain, tässä tai edellisissä sukupolvissa, ja kuka hyvänsä Suomen runoilijoistakin voisi olla vain nimetön, tuntematon soinnahdus siinä syntymättömien sävelien kuorossa, joka yhä vieläkin humisee epämääräistä kaipuutaan Suomen kaukaisilla paimensaloilla.
L. Onerva.
Olli Vuorinen.
Ensi yritykseni.
Ujostellen ja epäröiden ilmaisen tässä ensi yritykseni kirjallisuuden alalla.