Poikasena, noin kymmenvuotiaana, heräsi minussa harras halu lukemiseen, ja etenkin miellytti minua runot ja laulelmat mitä vain osuin kuulemaan tahi painettuina näkemään. Syntymäpitäjässäni Uukuniemellä oleskeli niillä ajoin melkein sokea, kirjoitusta taitamaton mies, Jaakko Eerikäinen, joka vanhalla kalevalaisella runomitalla sattuvasti sepitteli kaikellaisista oudommista tapahtumista ivarunoja. Ne levisivät suusta suuhun, ja niille kelpolailla naurettiin. Sittemmin sain kuulla kansan suusta loppusointuisia runoja, esim. Paavo Korhosen häälaulun: "No miehet, miehet veikkoset, näin näitä häitä juuvaan, Lopussa viel' ei entiset ja toista aina tuuvaan" sekä Krimin sodan aikuisia sotalauluja, esim. "Arvatkaappa ihmisraukat kuinka aika muuttuu. Jokohan nyt rakas Isä syntisihin suuttuu" ja muutamia muita, joiden loppuvasteet minua miellyttivät. Näiden esikuvien mukaan koetin sitten minäkin kyhätä jotain runontapaista, kirjoittelin niitä seiniin hiilellä tahi savenpalasella, kunnes sain lyijykynän ja vähän paperia käteeni.
Jouduin sitte 18-20 vuotiaana Maaskolan maanviljelyskouluun lähellä Viipuria. Siellä pääsi julkisuuteen Viipurissa ilmestyvässä Otava-lehdessä ensimäinen kynänkyhäykseni. Aihe oli aivan satunnainen. Viipurin pitäjän talonpoikaisnuorukaiset joutuivat eräässä tilaisuudessa kinastelemaan maanviljelyskoulun oppilaiden kanssa. He halveksivat kouluamme ja meitä oppilaita, sanoivat että ei mokomasta räähkäkoulusta kukaan herraksi pääse, ja maata osaa jokainen kyntää koulua käymättäkin. Tällainen puhe harmitti meitä. Minäpä rohkenin kirjoittaa asiasta Otava-lehteen. Se painettiin siihen sanasta sanaan, ja me oppilaat jäimme odottamaan maalaisnuorukaisten puolelta jonkunlaista vastinetta. Sitä ei kuitenkaan tullut.
Tämä ensi yritys julkisuuden alalla yllytti minua useamminkin samaan lehteen kirjoittamaan. Ne olivat joko suorasanaisia tahi runopukuisia, ja käytin silloin milloin mitäkin nimimerkkiä tahi en käyttänyt mitään.
Kun sitten vv. 1862-63 olin samassa maanviljelyskoulussa alkeisopettajana, oli minulla runsaasti aikaa lukemiseen. Viipurin lainakirjasto avasi aarteensa minulle. Siten opin tuntemaan K.A. Gottlundin, Jaakko Juteinin, Paavo Korhosen, Olli Kymäläisen, Pietari Makkosen ja Antti Puhakan runoja. Kalevalaankin tutustuin, ja tällä vanhalla runomitalla useimmat runoyritykseni kyhäsin.
Vuosien vieriessä pirahteli silloin tällöin leipähuolien lomassa pieniä runoja, joita lähetin sanomalehtiin. Ollessani sitten oppilaana Jyväskylän seminaarissa vv. 1868-72 rupesi niitä enemmän syntymään. Tähän vaikutti sekin, että samaan aikaan osui seminaarissa olemaan useita runokykysiä oppilaita: Erkko, Lönnbeck, Killinen, Isa Asp y.m., jotka samaa henkeä herättivät tovereihinkin. Runojani annoin V. Kilpisen toimittamaan "Kansan lehteen", kirjoitinpa erään runon venykkeillä, ja siitä K. minua erittäin kiitteli ja lahjoitti minulle useita venykkeillä painettuja kirjojansa. Vielä enemmän runo-intoa koitui siitä, kun Julius Krohn (Suonio) otti julaistakseen "Suomen Kuvalehdessä" useita runojani. Hauskaa hauskempi oli kun ankara A. Ahlqvist (Oksanen) "Kielettäressä" suosiollisesti arvosteli Jyväskylän seminaarilaisten albumia "Suomen saloilta I" ja siinä mainitsi minunkin runojani. Näitä professorivainajia muistelen arvonannolla vielä nytkin vanhoilla päivilläni.
Olli Vuorinen.
Theodolinda Yrjö-Koskinen.
Miten tulin kirjailijaksi.
On kysytty, miten tulin kirjailijaksi. Siinä, kuten kaikissa elämäni vaiheissa, olen nähnyt, että "Herra johtaa kaikk' mi kohtaa". Papin tyttärenä jouduin paljon seurustelemaan kansan keskuudessa ja tulin tuntemaan rahvaan miesten ja naisten sisäistäkin elämää. Pappilassa meillä oli viisi palvelijatarta. Usein oli heidän joukossaan nuoria tyttöjä, ja näille kerroin lukemiani ruotsalaisia kertomuksia. He valittivat, ettei sellaisia ollut painettu suomeksi. Mieleeni johtui silloin monasti, että olisi hauska kirjoittaa tapauksia heidän omasta elämästään. Varmaankin heidän olisi hauska lukea sellaista, jota itse olivat nähneet ja kokeneet.
Jouduin sitten vuosien kuluttua naimisiin maisteri J.A. Hahnssonin kanssa, joka oli suomenkielen kolleegana Kokkolan ylialkeiskoulussa, ja me perustimme kodin, jossa suomenkieli oli kotikielenä. Pieni tyttönen kuoli minulta, ja silloin tuntui niin tyhjältä ja ikävältä, että välttämättömästi tarvitsin jotakin erikoista työtä. Kysyin senvuoksi mieheltäni, ottaisiko hän korjatakseen harjoitelmiani, jos hiukan kirjoittaisin suomea. Hän lupasi. Mutta jätettyäni hänelle kirjoitukseni hän hämmästyi, kun huomasi, että se oli kertomus. Hän luki sen ääneensä tohtori Blomstedtille, joka silloin osui olemaan Kokkolassa. Tämä oli sitä mieltä, että se oli julkaistava Novellikirjastossa, jota Suomalaisen Kirjallisuuden Seura juuri siihen aikaan toimitti. Niin siis syntyi minun ensimäinen suomalainen novellini, "Haapakallio, idyllintapainen kertomus Hämeenmaasta". Sitä seurasi joukko toisia. Kansani syville riveille ne kirjoitin, ja kansa on työni runsaasti palkinnut lukemalla niitä.