Vakava tanskalainen ei sitä tee. Hän jättää sen markkinahuijareille ja silmänkääntäjille. Tanskalainen tahtoo nauttia ja katsoa. Hän ratsastaa karusellilla, nousee korkeisin heilukiikkuihin, katselee silmänkääntäjäin kujeita j.n.e. Usein täällä on 20,000 ihmistä ko'olla.
Seelannin talonpoikainen kansa tekee miellyttävän vaikutuksen vieraasen. Se on voimallista ja kaunista. Useimmilla on tummat, kuin vaaleat hiukset ja siniset silmät, ovat pitkäkasvuisia ja mehevä, vereväkasvoisia. Miehet ovat puetetut punaisiin eli sinisiin lyhkäisiin nuttuihin, joissa usein ovat hopeaiset napit; Vaimot ja tytöt pitävät pitkillä, valkeilla udeilla kaunistettua huntua ja valkoista koristettua kaulusta, tummia verhoja ja valkoisia esiliinoja. Kaikki he näyttävät yleviltä. Raakoihin ja halpoihin tekoihin ei koskaan siellä tarvitse tulla todistajaksi. Tanskalaiset ovat hyvänluontoisia. He ovat kohteliaita, jotenkin rohkeita, hyvin vieraita auttavaisia ja kuuntelevat mielellään isänmaataan ylistettävän. He ovat kopeita historiastaan, merisankariensa urostöistä ja varsinkin sotalaivastostaan ja meriliikkeesen tottuneista rannikkojen asukkaista. Todella voivatkin he ylistellä merimiehiään, sillä tanskalaiset merimiehet ovat mainioita, notkeita, rohkeita, reippaita ja, kun tarvitaan, isänmaan rakkauden innostuttamia.
Kyöpenhaminassa sivistys vallitsee. Yksi etevä todistus siitä ja kansan ajatustavasta on, että semmoisia miehiä, kun Thorvaldsen ja runoilija Oelenschläger tuntee ja kunnioittaa jokainen heidän maansa mies, niin palatsissa kuin majassakin.
Niinkuin muissakin pääkaupungeissa, on Kyöpenhaminassakin taideaarteensa. Varsinkin etevä on Thorvaldsenin museo. Thorvaldsen oli suuri kuvanveistäjä, Islannista kotoperäisin. Hän käytti suurimman osan omaisuudestaan tähän kokoelmaan, jonka perustaja hän on. Museossa on myös paljon katseltavana pohjaisista muinaismuistoista: vanhoja sota-aseita, huonekaluja, keihäiden kärkiä, kauneita kultakoristuksia y.m. Nämä kokoelmat lisäytyvät vaan ehtimiseen, sillä Jutlanti ja tanskalaiset saaret ovat rikkaita muinaismuistoista.
Kyöpenhaminan suurimpiin kauneuksiin kuuluu jo mainittu Dyrehaven. Tämä sisältää kauniimman pyökkimetsän, kuin ajatellakaan voi. Koko tiellä Dyrehavenista kaupunkiin saakka on omituinen viehätyksensä. Sille nähdään metsiä, järviä, hedelmällisiä vainioita, puutarhoja, maataloja ja muutama askel niistä sivulle meri — sininen Öresund lukuisine purje- ja höyrylaivoineen, jotka kulettavat satoja ihmisiä, mitkä tahtovat Dyrehavenissa huvitella venheissään, joista musiiki ja iloisia ääniä kaikuu, taampaa näkyy tiheä kaupunki torneineen, korkeine muureineen ja linnoituksineen, joita kaikkialla vanhat, kauniit puut kaunistavat; puiden välillä taas siellä ja täällä alankomaalaiset tuulimyllyt viuhtovat. Sieltä näkyy myös satama purjeineen ja lippuineen, joiden ylitse sotalaivaston muhkea mastometsä kohoutuu. Lahdelman suulla nähdään hallituksen tykistö ja vasemmalla puolella kaunis kävelypaikka pitkin meren rantaa.
Jos katseensa kääntää merelle päin, näkee terävä silmä kirkkaalla ilmalla Ruotsin rannikon ja kaukana salmessa kohoutuvat Hvensin korkeat kalliot, joilta kerran Tycho Brahe koetti tarkastella tähtien kulkua ja ihmisten kohtaloita.
Iltasilla, kun kuu meren aalloista kohoaa ja, sumut lävistäen, levittelee välkkyvää ja punaista kajastustaan tälle äärettömälle kuvastimelle; kun koko sotalaivasto levittää valkoiset purjeensa ja majakat rannikolla loistelevat ikäänkuin virvatulet, jotka katoavat ja jälleen ilmestyvät: silloin tuskin löytynee ihmistä, jota ei tämmöinen ihastuttava näytäntö liikuttaisi.
Meriheitto-maat Schleswig'in länsirannikolla.
Niin ulkonäkönsä, kuin siinä asuvaisen kansan omituisuuden tähden on se Jyllannin osa omituinen, johon nyt pyydämme lukioita kanssamme seuraamaan, nimittäin meriheitoille (marsch-maalle) Schleswigin länsirannalle. Näilläkin seuduilla on kauneutensa, vaikka se, joka on tottunut itärannikon vaihtelevaan luontoon, yhtävähän tuntee itsensä kotoutuneeksi näillä hietaharjujen välisillä tasangoilla, kuin meriheiton asukas kunnaiden välisissä metsissä. Sen, joka näkee näiden avaroita, meheviä niittyjä, arvoisia rakennuksia, lihavia karjoja ja hyvinvoipaa kansaa, täytyy aivan luonnollisesti johdattaa ajatuksiinsa rauhallinen ja tuottoisa työskentely maanviljelyksessä ja karjanhoidossa. Jos katse sitte kohtaa niitä korkeita multavalleja, jotka mahtavien muurien tavoin rajoittavat ja aitaavat maan meren puolelta, ja jotka monilla haaroillaan kaukaa mereltä pistäytyvät, niin aavistetaan, että nämä hedelmälliset ruohotasangot eivät ole vaivatta syntyneet, ja että hyrskivä länsimeri tuolla edustalla on vihollinen, jota vastaan asukasten täytyy olla kamppailuun varustetut ei ainoastaan enemmän maata voittaakseen, vaan myös säilyttääkseen sen, jota he vuosisatain kuluessa ovat voittaneet ja rakentaneet. Ja jos viimein menemme valleille ja tarkastelemme sieltä meren muutoksia luoteen ja vuoksen vaihetellessa, niin pian huomaamme, että maa ainoastaan voimallisten luonnon mullistusten kautta on saanut nykyisen muotonsa, ja että näitä tasangoita ei olisi, jos ei niiden asukkaat niitä suojelisi väsymättömällä kestävyydellä, jolla kansa taistelee sen maan puolesta, jolta ne ovat syntyneet ja johon ne ovat muuttumattomalla rakkaudella kiinnitetyt.
Vuoksen aikana, jolloin vesi nousee, syöksee vesi ylös patoja vasten, ikäänkuin tahtoisi se ne musertaa ja voimalliseen kainaloonsa kääriä. Paitsi sitä hyvää maata, jota meri sinne ja tänne vallien juurille jättää ja joka aikain kuluessa muuttuu hedelmälliseksi maaksi, näyttäytyy ulapalla ainoastaan yksityisiä saaria, jotka ovat valleilla piiritetyt samoin, kuin mannermaan länsirannikko ja muutamia pientä saaria, Hallingejä, joiden niukkaa nurmikkoa aallot helposti huuhtoilevat. Luoteen aikana meri sitävastaan vetäytyy kauvaksi taaksepäin ja paljastaa silloin isoja, monin paikoin peninkulmain levyisiä harmaita ja sinertäviä, mutaisia maan-aloja, joilla hietakasoja ja raakkujen kuoriläjiä kohoutuu. Ainoastaan pienemmissä syvennyksissä vesi vielä välkkyilee. Suuret vesilintuparvet kämpivät nyt sillä maalla, joka ikäänkuin aalloista on kohoutunut; hylkeet hitaasti matelevat niillä paikoilla, joissa hän äsken aalloissa kellui, ja lapset voivat nyt juoksennella siellä, jossa suuri laiva purjehti. Mutta nämä suuret alat, joilta meri siten kahdesti päivään pakenee, olivat muinoin, ja vieläpä noin pari sataa vuotta takaperin, hedelmällisiä maita, tuhansien ihmisten asuttamia, joilla kaupungit ja kylät, kirkot, metsät, pellot ja niityt rehoittivat. Nyt voidaan syyllä sanoa, että meri on ne niellyt; sillä nykyiset meriheittomaat ovat ainoastaan revityitä ja hajoitettuja jäännöksiä mereen kadonneesta maasta. Ja aallot kun niin tasaisiksi ajautuvat, että entinen maa taas esiytyy, silloin näyttää, kuin meri tahtoisi kopeillen osoittaa, kuinka paljon se on riistänyt. Mutta se ei tahdo antaa takaisin, mitä se kerran on matkaansa saanut; sentähden tuleekin se taas hyrskien takaisin, ensin hitaasti, sitten aina kiivaammasti ja viimein hyökkää niiden patojen juurille, joihin inhimillinen viisaus ja ahkeruus on rajan meren aalloille asettunut. Semmoiselta meri näyttää, kuin se on tyyni ja rauhallinen; mutta läntiset myrskyt kun sitä kuohuttavat, huoneiden korkuiset laineet kun syökseytyvät valleja vastaan ja ruiskuttavat suolaista vaahtoansa niiden harjain ylitse, silloin elementtien taistellessa ihmiskätten tekojen kanssa, näyttää kuin sulut tahtoisivat osoittaa, että ne voivat vihollisensa vastustaa. Usein meri rikkiruhtoi vallit ja hyökkäsi estämättömällä voimalla sisämaahan, hävittäen avaroita aloja. Mutta kestävällä ahkeruudella meriheittomaiden asukkaat uudestaan rakensivat suojusvarustuksensa, niin paljon kuin mahdollista oli, ja jos vielä vesitulvat vastaan pitämättömällä voimalla riistivätkin isoja maapaloja, niin onnistui myös ihmisillekin usein väsymättömillä ponnistuksillaan takaisin voittaa paljon, joka näytti kadotetulta. Tästä voi kukin helposti nähdä, että meriheittomaat enemmän kuin muut seudut aikain kuluessa ovat niin muodoltaan kuin alaltaankin muuttuneet.