Yksi osa Les Landes'in asukkaista elää havumetsistä pihkaa keräilemällä, pihan kerääjät heräävät päivän koittaissa, varustautuvat kirveellä, pitkällä, tikapuiden kaltaisella valolla ja ruokarepulla ja niin kiiruhtavat honkametsiin, joissa he suurimman elämänsä osan viettävät. He alkavat työnsä muutamilla epäsointuisilla äännähdyksillä, jotka ajavat laulun asiaa. Sitte asettavat he tikapuunsa jotakin muhkeata petäjää vastaan ja nousevat malan nappuloiden avulla peloittavan korkealle, asettavat siellä vasemman jalkansa nappulalle ja oikean puun kupeesen, sillä tikkoja estääkseen heilumasta. Tässä häilyileväisessä asemassa hakkaa pihan kerääjä kirveellään pitkin puun kuvetta kuurnan, jota myöten pihka sitte valuu juurelle, josta hän sen huolellisesti korjaa ja vie valmistuspaikkaan.
Ollen kaikesta seura-elämästä eroitettu, ei hän koskaan ikävöi, eikä siis, enempää kuin paimenkaan, vaihtaisi elantoakaan muuhun mukavampaan. Ainoastaan pyhänä hän jättää havumetsänsä ja rientää, paha kyllä, ei kirkkoon, vaan kapakan kurjiin nautintoihin. Hän valmistauu humalalla uudelle viikolle.
Pihan kerääjän pukuna ovat karhea sarkaröijy, harmaat punaisella vyöllä vyötetyt pellavahousut ja lakki tahi olkihattu. Sateen tultua hän peittäytyy mustalla, avohihaisella viitalla.
Les Landes'in vaimot hoitavat huoneaskareet, viljelevät maan ja polttavat hiilet; he myös hoitavat mehiläisiä ja elättävät silkkimatoja. Useimmat maaseudun naiset ovat kauniita parikymmenen vuotiaaksi, vaan siitä alkain jo alenevat kauneudessaan. Heidän hieno hipiänsä, silmäin lempeä kiilto, koko viehättävä näkönsä — kaikki katoaa ja muuttuu peloittavaksi rumuudeksi, joka on melkein uskomaton.
Toulon.
Toulon'iin tultuamme, kävimme heti sen merkillisyyksiä, arsenaalia[20] ja sotasatamaa silmäilemään. Ensin katselimme laivasorvia, jossa kahta isoa linjalaivaa parhaallaan tehtiin. Sitte me kulimme niissä erityisissä työpajoissa, joissa tehdään kaikki, mitä laivastoon tarvitaan: aina isosta mastosta ja sentnerin painoisesta ankkurista merimiehen läkkilyhtyyn saakka. Me näemme sivumennen useita isoja aittoja ja erään leipiön, jossa monelle tuhannelle ihmiselle päivittäin leivät leivotaan. Eräässä isossa rakennuksessa työskenteli kuvanveistäjiä laivan kokan koristimien valmistelussa. Puusepän luona näemme me suuren joukon kainalosauvoja ja puujalkoja sattumain varalle valmistetun. Näitä paitsi työhuoneessa oli vielä aika joukko pienempiä ja suurempia laivan huoneiden kaluja. Isossa naulapajassa valmistetaan ääretön paljous ja sanomattomalla nopeudella kaikki erilaiset naulain lajit, joita laivaan tarvitaan: jättiläissuuret semmoiset, joilla peräsin kiinnitetään sekä pienet merikartan ja kalenterin seinäänkiinnittäjät. Tuolla sivulla veitsiseppä säkenöittää, sillä jokaisella merimiehellä pitää olla oma veitsensä. Tämän likehdöllä oli myös ankkurien ja muiden laivan tarpeiden paja. Me kävimme myös monessa pajassa, joissa jokaisessa laivan orjain täytyy palvella ja tehdä pahimmat työt. Katsahdus noihin kahleilla rasitettuihin onnettomiin teki meihin mieltäsärkevän vaikutuksen.
Arsenaaliin kuuluu myös yleensä ylistetty sotalaivain-satama, jossa sotalaivat killuvat. Galeeri- eli airolaivoja killuu tässä myös rannan täydeltä. Ne oikeastaan ovat kelvottomia, katollisia sotalaivoja. Jokaisessa galeerissa on kurja tila 500 vangille. Ne, jotka eivät näihin mahdu, suletaan vieläkin kurjempiin asuntoihin, kosteisiin ja pimeisiin kellareihin. — Juuri Arsenaaliin tultuamme, kutsui kello vankeja vaivaloisesta työstään kurjaan yöpaikkaansa. Heitä tulikin kaikkialta, — kaksi ja kaksi aina kahleilla yhdistettyinä. He kaikki ovat karheisin, punervanruskeihin verhoihin puettuina; paljaaksi ajeltua päätään verhoaa punainen patalakki. Hyvin surumielisinä näimme me täällä nuorukaisia, jotka eivät vielä kahtakymmentä täyttäneet; heidän kasvonsa puhuivat entisistä paremmista ajoista, kuin niiden vanhain pahantekijäin, joihin he kaksittain kahleilla olivat sidottuina, ja joiden rautakylmässä katseessa mitä suurin muutos puhui. Galeeriorjain ruokana on kuiva leipä ja vesi; ainoastaan aamiaiseksi he saavat vesirokkaa. Puiset rahit, joilla töin tuskin suoraksi voi ojennaita, ovat heidän vuoteenaan. Suurimmat pahantekijät ovat kahleilla rahiinsa kiinnitetyt, eivätkä pääse sitä ulomma, kuin minkä kahleensa myöntävät. Päällikköjen uhkaavat kepit häilyilevät alituisesti näiden onnettomain päiden päällä ja antavat armottomia iskuja niille, jotka pienenkin kolttosen tekevät.
Silkin viljeleminen.
Tuolla edessämme on Lyon, Rhonen laakson muhkea kaupunki 370,000 asukkaineen; se on suurenmoisen etelän-teollisuuden kuningatar. Kaikkien muiden kaupungin merkillisyyksien on syrjälle sysäyminen, kuin kysymykseen tulee kaupungin ja maakunnan omituisimmat kohdat. Ennenkuin sanomme sen merkityksellisen nimen, pyydämme sinua katsomaan tuota pientä huonetta tuolla uudessa, kauniissa kaupungin osassa! Siinä asui kerran olkihattujen tekijä, joka sattui Englantilaisesta sanomalehdestä lukemaan, että pitsien nypläyskoneen keksimisestä oli luvattu iso palkinto. Hän keksi semmoisen ja valmisti pitsejä, jotka vetivät Parisin huomion niin puoleensa, että hallitus kutsui koneen keksijän sinne. Mutta innollinen pormestari oli käskyn väärin ymmärtänyt, tämä tehtailija-parka vietiin vankina Parisiin. Erehdys huomattiin kuitenkin pian; Napoleon piti miehen arvossa ja tehtailijan täytyi jo kauan sitte säretyn koneensa taas ko'ota. Hallituksen kehoituksesta ryhtyi hän sitte sen aikuisia silkin kangas-aseita parantamaan ja siinä toimessaan hän keksikin taidokkaat kangas-aseensa. Mutta tämäkään kone ei säästynyt monen muun samanlaisen kohtalosta, sillä työmiehet pitivät, paha kyllä, niitä vihollisinaan. Kauppaneuvoston käskystä se särettiin, puuaineet myötiin polttopuiksi, rauta murukopan romun arvoisena, ja luultiinpa siten oikein urostyö tehdyksi. Vasta myöhemmin tämän keksinnön arvo havaittiin ja huomaittiin sen paljo kuvakudontaa parantaneen. Jalomielinen keksijä oli taas valmis uuden koneen valmistamiseen ja hyvien neuvojen antamiseen. Jaquard oli tämän ansiollisen miehen nimi. Sentähdenpä vielä tänä päivänä, Jaquard'in keksintöjen johdosta, voimmekin Lyon'ia sanoa kutomakeinollisuuden kuningattareksi. Jaquard'in kangasaseet ovat tuhansille tulleet elättäjiksi ja eteläisen Ranskan ynnä pohjaisen Italian tehneet silkin viljelyksen kodiksi. — Etelä-Ranskan silkki voi nykyjään piemontilaisen silkin kanssa kilpailla; Hispania ja Schweitsi ei sitä vastaan enää voi niin hyvää työtä valmistaa. Ei Saksankaan silkin valmistusta voi Ranskan samanlaiseen verrata; sillä mitäs Preussin 10,000 kangasasetta on yksinään Lyon'in 90,000 vastaan.
Mutta mikä on tuo pieni elukka, joka meille tämän kiiltävän, etsityn kankaan antaa? Se on silkkiäistoukka, josta silkkimato sittemmin muodostuu. Hirsijyvän[21] kokoisista munista matelee pieniä, 16 jalkaisia matoja, jotka ensin ovat ruskeita, sitte vaaleankeltaisia, ja jotka elävät silkkiäispuiden lehdistä. Viimeksi mato valitsee itselleen rauhaisen paikan, jossa kehiytyy umpinaiseen koteloon. Säikeet, joita se ympärilleen kiertää, muodostavat juuri tämän n.s. silkkikotelon (cocon), jossa on kolme eri kerrosta. Päällimmäisestä, hauraasta, vanukkeisesta kuoresta saadaan n.s. vanukesilkki (flocksilke); toinen kerros on pitkulainen, tiheä kehä. Tämä hyödyllisin ja hienoin kerros on kääritty 700-1000 jalan pituisesta langasta. Sisimmäisenä on n.s. taateli eli kolmas, ohkainen ja pergamentin kaltainen kerros. Silkkimadon kehruuaine on hieno, hartsintapainen neste, jota sen alahuulen kahdesta aukosta ulostuu ja sitte pikaisesti kovettuu. Niistä erittäin hienoista säikeistä, joista, sadoin yhdistettyinä, vasta silkkilanka syntyy, voidaan suurennuslasilla eroittaa, mitenkä mato viimeksi kehrätyn edelliseen on solminnut. — Mutta mitä nyt tehdään näille koteloille? Yksi osa niistä annetaan olla alallaan niinkauvan, kuin perhonen niistä matelee sukua suurentamaan ja ylläpitämään. Tämmöisiin, perhosen rikkomiin koteloihin ei tietysti jää yhtään ehjää säijettä. Useimmat silkkimadot kuitenkin koteloissaan kuoletetaan leipomauunissa tahi kuumilla suolaveden, tärpättiöljyn eli väkiviinan höyryillä. Tämän jälkeen ne tavallisessa lämpöisessä kuivataan, jonka jälkeen niitä kuivissa paikoissa voi vuosikausia säilyttää.