Tultuamme Parisin muutamiin osiin, joissa emme ole johonkuhun kuukauteen käyneet, ovat ne niin muutetut, että tuskin tunnemme niitä, vielä vähemmän ymmärrämme, mitenkä semmoiset muutokset niin vähässä ajassa ovat voineet tapahtua. Näin on varsinkin Citén-saaren, Parisin keskipisteen laita. Tämä saari on myös kaupungin vanhin osa; Notre Damen kirkon perustus painaa täällä vielä muinoisia Roomalaisia muureja, ja vielä tavataan siellä isoista kaivoksista rahoja ja muita muistoja Roomalaisesta ajasta. Täällä näemme myös Oikeuspalatsin ja siinä pyhän Ludvigin-kappelin. Tämän rakennuksen pohjainen kylkehinen on Parisin vanhin huone; sen takana on poliisiviraston rakennus. Muutamia vuosia takaperin oli Cité-saaren suuri osa vielä vanhoilla huone-ryhmillä täytetty. Sen kapeat kadut, joilla huonomaineista kansaa asui, yön aikoina huonosti valaistiin ja sentähden kunnon ihmiset niitä karttoivatkin. Ja, kumma kyllä, kahden eli kolmenkymmenen askeleen päässä tästä rikosten lohkerosta oli putka ristikkoakkunoineen ja Oikeuspalatsi korkeine portteineen. Sen huoneen akkunoista, jossa rikosasiain oikeus istuu, näkyvät nuo lokerot, joissa juuri ehkä nytkin tuomittu rikos tehtiin. Romaanin kirjoittaja Eugén Sue "Parisin Salaisuuksissaan" kuvasi aina julmimmat tapahtumat La Cité'n osassa tapahtuneen, ja vielä nytkin, muutama kuukausi sitten, näytettiin pimeällä, tuskin kuuden jalan levyisellä kadulla se piilopaikka, jossa, tämän romaani-ruhtinaan mukaan, Rudolf olisi pitänyt rosvoin kanssa öisiä kokouksiaan. Tämän likeiset rantakadut[17] olivat niin kammoittavat, että yövahteja niille lisättiin. Nämä kadut kun hävitettiin, löydettiin muutamissa etäisissä holveissa useita ihmisten luurankoja.
Ludvig Filipin hallitessa jo ruvettiin tätä kaupungin osaa repimään hajalle. Mutta vasta Napoleon III:n hallitessa tehtiin siinä kokonaiset mullistukset. Useita vuosia on jo siitä, kuin kaukana la Cité'stä aloitettiin jättiläisrakennus. Monet huonerivit purettiin ja ihmetellen kerrottiin, että eräs bulevarti, joka piilisuoraan pohjasta etelään koko Parisin halkaiseisi, piti laitettaman. Lumivyörykkeen tavalla eteni tämä jättiläisrakennus, ensin Seine-joen poikki, sitte la Cité'n halki, taas Seinen ylitse sekä vihdoin aina Sorbonneen.
Kaksi paikkaa meillä on vielä mainittavana. Niissä ilmoitetaan Parisin iloiset ja vakavat puolet ja ne ovat eli oikeimmin ovat olleet la Cité'ssä. Ensimmäinen on Prado, Parisin ylioppilaitten suurin ja enimmin käyttämä hyppypaikka. Ylioppilaat katoaisivatkin kokonaan tämän jättiläiskaupungin kihinään, jos he eivät pysytteleisi yksissä. Sentähden he asuvatkin samassa kaupungin osassa, Latin, käyvät yhteisissä kahviloissa, ravintoloissa, lukuseuroissa j.m.s. — ja viimeksi Pradossaan. Kova kolaus oli siis heille, kun he kuulivat, että Prado piti hävitettämän ja purettaman. Kauppa-tuomio-istuimella on nyt siinä paikassa mahtava, linnamainen rakennuksensa.
Toinen, vakavamman tarkoituksen paikka la Cité'ssä on matala, pimeä ja synkkä rakennus: la Morgue.[18] Sinne viedään kaikki poliisien tapaamat tuntemattomain ihmisten ruumiit kaikkien katseltaviksi. Semmoisia enimmästi ovat hukkuneet ja itsensä murhanneet; sinne myös murhatutkin viedään. Rakennus on yhtenä suurena avonaisena huoneena, jonka verrattoman iso ristikko jakaa kahteen puoliskoon. Isompi puolisko on katselijoille, pienempi ruumeille. Voi! tuo ristikon takainen osa ei ole koskaan tyhjä! Ruumiin takana riippuvat ne verhot, jotka sitä löytäissä pukivat. Utelijas yleisö virtaa sinne ja sieltä; herrat ja naiset, päälliköt ja työmiehet, vanhat vaimot ja lapset kiiruhtavat sinne ja — ehkäpä murhaajan itsensäkin joku salainen voima vetää sinne, vielä kerran uhrinsa nähdäkseen. — Yksi silmäys, huudahdus, pikainen sana pettää hänen; kaksi salaisen poliisin asiamiestä, jotka tahallansa tänne ovat piiloutuneet, ottavat hänen kiinni. Hän hämmästyy; hän tunnustaa; hän on itse antautunut oikeuden käsiin! Semmoisiakin sattumia on tapahtunut.
Mutta la Morgueen vastapäätä oleva Notre Damen kirkko on ikäänkuin lohdutus kaikelle tälle. Silmäys tähän ihmeelliseen rakennukseen, joka viime aikoina on kolmensadan jalan korkuisella keskustornilla kaunistettu, täyttää alakuloisen mielen toivolla ja lohdutuksella.
Les Landes'in[19] hietanummi.
Les Landes'in hietanummi on Gironde- ja Adour-jokien välillä; se on paikoin viljeltyä tahi lammasten laiduinta ja paikoin taas hedelmätöntä hiedikkoa. Koko tämä rantue on n.s. dünein (l. dynein) rajoittama. Dünit ovat meren kohoavia hietaharjuja (joskus 150 jalan korkuisia) jotka tuulen mukaan muutteleivat ja vuosittain vievät maata 60 jalan paikoille. Les Landes'in asukkaat ovat pieniä, laihoja ihmisiä, joiden iho on kalpea ja väritön, hiukset suorat ja mustat, silmät lyijynharmaat, katsanto synkeä, kasvot raskasmieliset ja harvoin hymyynkään ihastuvat. Vaikka Landes'läisellä on heikko ruumiinrakennus ja vuoden isoimman ajan kuumeen vaivaama, täytyy sen kuitenkin kestää kovimmat työt ja peloittavat rajuilmat.
Hänen ahdasta, likaista asuntoaan yksin Vihantamaan villitkin halveksivat. Sen paras huone on kyökki, jonka takalla julman iso pata isännöi; siinä emäntä hämmentelee "eskoton"-velliään, joksi ne sanovat maisi- ja hirsivelliään, ja joka on heidän tavallisin ravintonsa. Tässä kyökissä naiset kehräävät, lapset odottavat ruokaansa ja miehet kertovat, miten noitaukko on haudasta nousnut — se on heidän satujensa tavallisin aine. Vaimojen huoneet ovat pimeitä pesiä, joihin päivä ei ensinkään pääse. Niihin miehet ja naiset yöksi kohtaavat. Muutamat makaavat paljaalle laattialle levitetyllä lammasnahalla, toiset taas pahanpäiväisissä sängyissä kahden höyhenpatjan välissä, jossa he joskus kestävät lämpöä semmoista, jossa muna melkein kypsyisi.
Paimenet ovat kanervakankaiden ja soiden vartijat. Ne kuin enimmästi asuskelevat kaukana muista ihmisistä, joita he eivät viikkokausiin näekään, kantavat ne mukanaan maisi- eli hirsijauhopussia, pahentunutta sianlihapalaa ja pataa, jossa he mainion vellinsä keittävät — sekä vettä, jonka kitkerää makua ne kokevat etikalla ja suolalla vähentää. Pitkillä puujaloilla, jotka sen pitentävät 6 jalkaa, samoaa paimen kanervikkoja, kahlaa lampeja ja kilpailee seudun kesyttömäin vuohien kanssa nopeudessa. Näin kuleskellessaan hän kertaa samalla lankaa eli kutoo sukkaa. Jonkun virkaveljensä kohtaaminen suo hänen yksinäisille hetkilleen joskus edes pienen huvin. Karjansa terveys on silloin parhaana puheen aineena.
Talvisin paimenet pukeutuvat lammasnahkoihin päästä jalkoihin saakka. Jalat niillä sitävastaan ovat aina paljaina; päässä ohkainen lakki. Tätä paitsi niillä on paksu, valkoinen villainen päällysnuttu, jonka yläosa kapenee punaisilla nauhoilla kaunistettuun huippuun. Tätä pukua kesällä vastaa karitsan nahkaiset röijyt ja housut. Ihoa likinnä on hänellä pellavainen paita, jolla harvoin veden kanssa on tekemistä.