Teollisuus on varsinaisena elinkeinona, Belgia on Euroopan mantereen parhain tehdasmaa. Villa-, pellava-, puuvilla-, nahka- ja metalliteosten valmistaminen on teollisuuden etevimpänä tehtävänä. Belgian masiina- ja kivääritehtaat ovat yhtä kuuluisat, kuin sen pitsienkin valmistus.
Belgian kauppa on kukoistavainen. Oivalliset tiet, useat kaivannot ja mitä tihein rautatieverkko kykenevätkin sitä edistämään — ja siinä suhteessa Belgia voittaakin kaikki muut maat. Se kulettaa enimmäkseen omaa tavaraansa niin maalla kuin merelläkin.
Belgialaiset ovat Ranskalaisten, Alankomaalaisten ja Saksalaisten sekoitus. Tämä kätevä, työteliäs, hilpeämielinen ja kuitenkin varsin vakava kansa eroaa niinhyvin muotonsa, kuin elantonsakin puolesta silminnähtävästi naapureistaan, Alankomaalaisista ja Ranskalaisista; mutta melkein kaikki ymmärtävät ja puhuvatkin Ranskaa ja maan kieli onkin Ranskan ja Alankomaiden kielten sekoitus, Belgialaisten luonteen ranskalaisuus voittaa. He ovat tulisia, kaunopuhujia, hilpeämielisiä, turhamaisia, kevytmielisiä niinkuin Ranskalaisetkin, vaan ei niin sävyisiä.
Ranskalainen veri nähdään parhaiten Lüttichin, Hennegauin ja Namurin lääneissä eri provinsseissa; pohjaiset asukkaat taas enemmän vivahtavat Alankomaalaisiin. Ruumiin muotoon katsoen, Flanderin asukkaat ovat hyväsilmäisiä, pullea-, pyöreämuotoisia ja suuri-, kyömänenäisiä. Flanderin neitoset ovat usein jotenkin viehättäviä. Heidän ruumiinsa on solakka, liikkeensä vapaat, mutta määrätyt. Puku heillä on hyvin sievä. Kapea, lyhyt hame, sievä liivi, kaulaliina ja kypärimäinen pään kaunistus, joka painuu aina korvien alapuolelle ja muodostuu kaulan ympärille kaulukseksi, kuuluu naisten yleiseen pukuun. Tälle kypärimäiselle päähineelle he heittävät vielä irralleen mustan silmikon. Namurilaisilla ja Lüttichiläisillä usein tapaa korkeita, supistuneita otsia, mustia silmiä, kippuraneniä, paksuja huulia ja ruskeita muotoja. Brabantilaiset tekevät vieraasen vähemmän viehättävän vaikutuksen. Niiden ruumis on veltto, paksu ja kömpelö. Tunnettu sininen mekko on yleinen kansallispuku. Sitä pitää niin poika kuin ukkokin. Naineilla vaimoilla ja nuorilla neitosilla melkein yleisesti ovat valkoiset hunnut päässä. — Puhtausrakkauden Belgialainen jakaa Alankomaalaisen kanssa.
Alankomaat (Hollanti).
Hän, joka Rhein-jokea pitkin laskee Pohjanmereen, tulee viimein pitkin meren rantuetta levenevälle alangolle. Joka taitaa "ala-saksaa", hän voi jotensakin hyvin siellä asuvaisten ihmisten kanssa asiansa ajaa, ja pian kyllä huomaa, että Alankomaalaiset kuuluvat Saksalaiseen rotuun. Alankomaat ovat täynnä komeita kaupunkeja ja suuria kyliä. Ihanilla niityillä mellastelevat ylevät karjalaumat. Toisaalta taas silmä saa liidellä aavoilla kankailla, joilla ainoastaan yksitoikkoista kanervaa kasvaa. Tuolla näkee alhaista nevarehua, jossa tuhannet ahkerat kädet mättäitä leikkelevät. Näin monenmoisuudet täällä erilaisina esiyttyvät.
Mutta, kuinka ihmeellistä! — Kaiken, mitä silmäsi näkee, on ihmiskäsi liejusta ja osaksi meren aalloista kohottanut. Sillä aikoja on ollut, jolloin Pohjanmeren aallot näitä seutuja huuhtelivat. Vielä tänäkin päivänä Alankomaalaisen täytyy maataan suojella meren hyökkäyksiltä. Nousuvesi uhkaa hänen koko rikkautensa Ahtolaan haudata. Sentähden hän on rakentanut lujia patoja, joihin meren hyrskivä voima sortuu.
Rheinin lukuisat haarat risteilevät koko maata. Kuinka hitaasti se hivuu edelleen mataloiden äyrästensä välitse! Onko tämä sama joki, joka hyrskien ja pauhaten paasasi vettä Schweitsin vuorilta alas ja vieritteli viheriöitä aaltojaan Saksan viehättävien seutujen halki? On; mutta siitä on tullut vanhuskömpelö, joka vaivalla mereen kerkiää. — Alankomaita pujoittelee vielä lukemattomat kaivannot. Ne ovat rakennetut veden johdattimiksi ja keskusliikkeen helpoittajiksi. Näillä kaivannoilla vilisee vilkas venheiden liikunta; sillä kansaa ja tavaraa viedään niitä pitkin kautta maan. — Siistien kylien seutuvilla karjalaumat loikuvat niityillä samalla, kuin ahkerat kädet raatavat heiniä suojihin eli leikkaavat vainioiden kypsyneet hedelmät. Korkeilla, mykevillä maanteillä voi matkustaja myös mukavasti vaunuissaan matkustella. — Jos menet johonkin kaupunkiin tahi kylään, tapaat maan hiljaisuutta, kauneutta ja siisteyttä. Alankomaalainen rakastaa ennen kaikkea järjestystä ja siisteyttä. Hänen kotonsa on kukkain, kasvien, näkinkenkäin ja kuvien kaunistama. Kauniit puutarhat, joita korallit ja kivet koristavat, siistit ulkohuoneet ja tallit viehättävät silmää. Miettiväisenä ja verkalleen isäntä tulee korkeilla puukengillään sisälle ja ystävällisellä äänellä tervehtää vieraan tervetulleeksi. Ja vaikka hänen puheensa on hyvin verkallista ja leveätä, erehtyy kuitenkin se, joka Alankomaalaista luulee toimettomaksi nuhjukseksi. Hänen esi-isänsä ovat olleet juuri semmoisia, kuin hänkin on, ja kuitenkin he ovat lapiolla ja kuokalla mereltä maansa riistäneet ja sanomattomalla vaivalla rakentaneet muureja ja torneja, kaivaneet ojia ja muuttaneet nurmikoiksi paikat, joissa ennen sammakot kurnuttivat, kalakaijat ja ruohonpäristäjät asuivat. Kansan ahkeruuden pian huomaa varsinkin suurissa merikaupungeissa Amsterdamissa ja Rotterdamissa. Katsopas Alankomaalaista laivansa peräsimen ääressä! Silloin et näe hänen mukavuustelevan ja verkastelevan, vaan rivakkana ja jäntevänä, ehkä kuitenkin ajattelevaisena.
Alankomaalaisen tavaton siisteys, rakkaus kukkasiin ja niiden hoitoon ja kirjavihin väreihin on helposti selitetty. Harmaa, synkkä ja yksitoikkoinen on hänen maansa; sillä se on savinen ja hetteinen, ja ainoastaan kyläin ja kaivannoiden ympäristöillä kohoaa yksityisiä puuryhmiä. Meri, järvet, kaivannot ja haudat tekevät ilman kosteaksi, ja taivas on usein savuinen. Kaiken tämän vastenmielisyyden palkkioksi tarvitsee Alankomaalainen korvausta; nämä sievät, valoisat ja kirjavat esineet on hän siksi valmistanutkin.
Ihmeellinen on Alankomaiden "luode ja vuoksi". Suuren meren vesi nousee ja laskee, nimittäin, säännöllisesti kahdesti aina 24 tunnissa. Veden nousu, kestäen 6 tuntia, sanotaan luoteeksi; lasku, joka myös kestää 6 tuntia, sanotaan vuokseksi. Luoteen aikana meren vesi ylenee ylenemistään ja laineet pauhaten uhkaavat ruhtoa padot ja salpuut, joilla maa on suojeltu. Joskus käy niinkin, että luode kohoaa salpuiden ylitse ja huuhtelee maan sydämiin saakka. Vuoksen tultua vierii meri taas vähitellen maalta. Korkeiksi kohoavat silloin padot; laiturit ja pylväät näyttävät korkeilla jaloilla seisovan. Meren pohja paljastuu ja siellä matelee kummallisia eläimiä, jotka äsken meren pinnan peittivät. Näkinkenkiä, rapuja, merirapuja, kaloja, säde-eläimiä, polypeja,[23] eläimiä pensasten ja ruohojen kaltaisia, ilmestyy sieltä päivän valoon. Pian ilmestyy rannalle vilkas liike. Rantakaupunkien köyhä kansa rientää näkinkenkiä ja rapuja keräilemään. Samoin linnutkin liitelevät runsaan saaliinsa etsinnössä. Mutta tämä ilo on lyhyt, sillä meren vesi palautuu pian takaisin ja nousee jokaisena minuuttina. Onneton on silloin se ihminen, joka on uskaltanut rannasta mennä liika kauvaksi; sumu piirittää hänen ja hän eksyy. Vesi hiipii yhä häntä likemmä; hänen avun huutonsa riutuu ja niin hän joutuu meren uhriksi, jonka vesi sitte ruumiina maalle heittää.