Hautausmaat eivät täällä koskaan ole kaupungeissa, vaan niiden viereisillä kukkuloilla ja hedelmättömillä paikoilla. Kerran keväin ja syksyin menevät asukkaat miehissä siistimään hautoja ja uhraamaan niillä. Lähtiessään he sitte koristavat haudat valkoisilla ja punaisilla paperihihnoilla. — Varsinainen suruaika oikeastaan olisi 3 vuotta, mutta tavallisesti sitä lyhennetään kolmella yhdeksästä eli 27 kuukaudella. Lapset eivät saa vanhempainsa kuoleman jälkeen mennä naimiseen, ennenkuin suruaika on loppunut. Kiinalaisilla on, niinkuin tiedämme, ajellut päät; mutta surun merkiksi he antavat hiukset kasvaa. Keisarin kuoleman jälkeen ei kukaan saa ajella hiuksiaan sataan päivään.

Java.

Java-saari (Tschava) on maailman runsaimmasti siunatuita maita. Mutta siunauksen rinnalla asuu siellä kauhistus ja hämmästys; sillä saarella on tulivuoreinen (vulkaaninen) luonto, ja hedelmällisyyden ja ihanuuden syyt ovat myös kauhistavimpain hävitysten syitä. Niin kävi esim. v. 1822, jolloin tulivuori, Galongoeng, saaren länsiosassa pitkän lepoajan perästä yht'äkkiä kitansa aukaisi ja hirmuisella jyrinällä hautasi tuhka- ja kivisateella 124 kylää 5,000 asukkaineen, kahvi-istutuksineen ja peltoineen. Missä ennen hymyilevänä paratiisi kukoisti, siinä oli nyt kaikki kuollutta ja mustaa. Mutta, jos nyt menemme tälle kamalalle paikalle, niin näemme tuskin jälkeäkään enää siitä hävityksestä. Rikas, kukoistava ja ihana kasvimaailma kaunistaa tätä uutta hedelmällistä maanlajia; ei ainoatakaan autiota paikkaa näy, ja uudet kahvi-istutukset kaunistavat sen hedelmällisiä aloja. Tulivuoren aukko on jo sammunut, ja kaksi vähäistä savupatsasta ainoastaan enää ilmoittaa maanalaisesta, riutuvasta tulesta.

Javan asukkaat ovat Euroopalaisia, Arabialaisia ja Kiinalaisia — Javalaisia. Nämä ovat keskikokoisia, kellahtava ihoisia. Niin kauvan kuin Javalainen on lapsena, keritään osa hänen hiuksistaan, toinen osa yhteen sidotaan. Viilatut ja mustat hampaat (valkoiset hampaat kuin koiralla ovat muka rumat), ja tupakin purekselemisella rumennettu suu ovat vanhempain Javalaisten tunnusmerkit. Naiset voitelevat mielellään otsansa riisijauhoista valmistetulla purppuralla ja vartalonsa ylä osan yrteistä ja kukista valmistetulla keltaisella "boreh'illa", jonka hajua Euroopalaiset kauhistuvat. Vaateparsi ja asunnot ovat yhtä yksinkertaiset. Huoneet, joita melkein ainoastaan makuupaikkoina käytetään, ovat banburuohosta tehtyjä. Hukkaan siellä ruokahuonetta etsii, sillä niin päivällinen kuin iltanenkin syödään aina paljaan taivaan alla. Sillä Javalainen istuu perheineen maalle levitetyllä matolla ja nauttii yksinkertaista ruokaansa: aamusella kuppi kahvia parin riisikyrsäsen kanssa; puolipäivänä riisiä ja "sambel'ia" (se on pippurin, suolan, kuivan lihan, vihanneksien j.s. sekoitus). Herkuiksi pannaan myös hänen matolleen — sillä pöytää ei hänellä ole — kuivattua eli palvattua hirvenlihaa, muutamia matojen lajia, rapuja ja ankan munia. Hän kun on luja mahomettiläinen, kammoo hän läskiä ja väkeviä juomia. Syödessä käytetään sormia kahvelin sijassa, ja lusikat tehdään kokospähkinän puoliskosta; veitsiä ei käytetä ollenkaan. Asunto saa valonsa ja ilmansa ainoastaan ovesta. Yksi riisilato ja talli hevosille ja lehmille on usein asunnon läheisyydessä. — Ylhäisten asunnot köyhäin asunnoista eriävät ainoastaan siinä, että ne ovat isompia ja että muutamissa on pöytä ja lavitsoita. Aateliset asuvat palatseissa, jotka ovat Euroopalaiseen tapaan sisustetut, mutta ei Euroopalaisella maulla. Turhamaisuus ja loiston himo sitävastaan nousee kovin korkealle. Niin esim. eräs matkustavainen huomasi peilejä vaakasuoraan asetetuiksi, kuin niille ei muuten tilaa ollut. Suurin loistonhimo kuitenkin ilmestyy ruhtinoissa. Javalla on nykyjään ainoastaan kaksi semmoista, jotka kuitenkin ovat Alankomaiden vasalleja.

Nämä korkeat sultanit — joiksi ruhtinaita sanotaan — kun kansalleen yleisesti näyttäytyvät, ovat he mahdollisimmassa komeudessaan. Alamaiset pitävät sen tavattomana sultanin arvon ja alentumisen osoituksena, että hän tahtoo heidän kanssaan seurustella, ja että he pitäisivät tämän kunnian sitä suuremmassa arvossa, näyttäytyy sultani vaan aniharvoin. Hän esiytyy komealla seuralla, johon pian koko kansa yhdistyy. Aivan sultanin edellä käy neljä keihään kantajaa, joilla keihäät ovat pystyssä ylhäällä. Keihäänkantajien edellä on muita korkeita miehiä; mutta ei koskaan kahta eli kolmea enempää, ja heidän keihäänsä eivät saa olla pystyssä, vaan vähän kallellansa. Toinen sultanin tunnusmerkki on auringonvarjostin. Hänellä yksinään on kullattu auringonvarjostin, joka on niin suuri, että neljälle miehelle on kylliksi työtä sen pitämisessä hänen päänsä päällä. Varjostin on keltaisilla silkkihetalehilla reunustettu ja kannetaan kuusi kyynäräisessä varressa, joka on punaisilla ja keltaisilla maalirenkailla kaunistettu. Kuningattarella, ruhtinoilla ja ylhäisillä aatelismiehillä on viheriä kultareunuksinen varjostin. Kun sultani näin armollisena näyttäytyy kansalle, kannetaan silloin myös esi-isäin kalleuksia, jotka ovat kultaisia koristuksia, mitkä kulkevat perintönä sultanilta sultanille. Nämä kultakalut tavallisesti kuvaavat norsua, käärmettä, härkää, hirveä ja kukkoa. Koristuksia kannetaan kohta sultanin perässä ja niiden jälessä seuraa useita ihmisiä kantain sultanin muita kultakalleuksia. Siis yksi kantaa hänen kultaista betelrasiotaan, toinen hänen kultaista sylkilaatikkotaan, kolmas hänen kultaista maljaansa, neljäs hänen kultasia lautasiaan j.n.e. Matkue päättyy suureen keihäänkantajajoukkoon, jonka keskellä ruhtinaat ja aatelismiehet seuroineen kulkevat.

Sultania matkoillaan seuraa aina joukko kalliita hevosia. Näistä on kaksi aina sultania varten satuloittu. Valtaistuin, kullalla ja hopealla kaunistettu, kuletetaan myös aina hänen matkoillaan.

Kansa ihmettelee tätä loistoa syvimmällä kunnioituksella ja siitä huomaa oman mitättömyytensä. Tämä tunne ruhtinaalle tuottaakin jumalallisen kunnian ja antaa alituista ravintoa ylivaltijaan korkeudelle sekä kasvattaa hänessä sitä uskoa, että kansa on ainoastaan hänen tähtensä. Kansan alamaisuus näyttäytyy myös sen puheessa. Itsepä ylhäisimmätkin nimittäytyvät, hallitsiaa puhutellessaau, hänen orjikseen; useinpa vielä "kehnoiksi orjiksi". Keskinäisessä seurustelussaan eivät he koskaan sano "minä", vaan "teidän alammaisin palvelijanne". Ruhtinaan päätä he sanovat "temppelin huipuksi," hänen silmiään "jalokiviksi" ja hänen kasvojaan "auringoksi." Kun on kysymyksenä ruhtinaan puhe, kuolema, syöminen ja makaaminen, niin puhutaan hänen: "käskystään, maailman jättämisestään, virvoituksestaan, levostaan". Javalaisilta ei suinkaan puutu huvin ja ilon aiheita. Ennen kaikkia eläinleikit heitä miellyttävät, ja erittäinkin kukko sotaisella halullaan ja urhoollisuudellaan heitä ihastuttaa. Kukkojen jalkoihin usein sidotaan rautapiikit, että taistelu verisempi olisi. Köyhimmät käyttävät heinäsirkkoja taistelusankareina. Nämä eläimet ärsytetään taistelun himoisiksi päätä heinän korrella kutittamalla. — Kansa rakastaa peliä oikein vaistomaisesti, ja kaikki, ruhtinaasta aina palvelijaan asti, pelaavat korttia.

Se on sama, yksinkertainen, lapsellinen kansa, joka antaa itsensä vietellä maailman vaarallisimpiin töihin, nimittäin yleensä kuuluisain syötävien pääskyn pesien kulettamiseen. Nämä pesät ovat nimittäin varsinkin Kiinalaisten herkkupaloja ja ovatkin heille kullan arvosta. Javan etelärannikon lukuisissa rotkoissa on miljoonia pieniä, harmaita pääskyjä. He rakentavat pienet pesänsä muutamien satojen jalkojen korkuisiin rotkojen pystysuoriin seiniin; pesät ovat liima- eli hyytelömäisestä aineesta tehdyt. Näissä, pääsemättömissä paikoissa, joita valtameri monta sataa jalkaa korkealle kuohuvine aaltoineen huuhtelee, luulevat ne pesäinsä säilyvän ihmisten ahneudelta. Kuitenkin pettyvät nämä linturaukat; sillä aaltojen hyrskeestä ja musertamisen uhkauksista huolimatta kiipeilevät ihmiset pesille, kun kullan himo, mielen hurmaus ja taikausko heitä vetää.

Kolmesti vuodessa he riistävät näitä pesiä. Tämä on mitä vaarallisinta tointa, vaikka meri tyynikin olisi. Javalaiset nousevat tikapuita myöten aina kahden sadan jalan korkuiselle pystysuoraan kohoavalle kallioseinälle. Kun he ovat likellä rotkoa, jossa pesät ovat, odottavat he kunnes hyökkäävä aalto on takaisin painunut ja sitten äkkiä luolaan kiipeävät. Sinne he ovat asettaneet bamburuohoisia telkimiä, joilla he käsin pesiä kaivelevat taikka pitkillä koukuilla niitä repivät. Samalla aikaa aallot luolaan ajautuvat ja jo sieltä palautuvatkin. Mutta jos nyt työskentelijäin luolassa ollessa meri äkkiä kuohahtaa, syöksevät aallot pikaisesti, täyttävät luolan ja nielaisevat onnettoman pohjattomaan hautaansa. Mutta myös muut onnettomuudet heitä uhkaavat. Telkimet usein murtuvat ja miehet putoavat kuohuihin; pyörtyminen myös täällä monen saavuttaa, jolloin se kallioon kuoliaaksi rutistetaan.

Mutta kuinka Javalaiset, joilla on niin vähä tarpeita ja jotka ovat niin onneensa tyytyväiset, voidaan näin vaaralliseen toimeen saada? Sitä varten pannaan kaksi viehätintä liikkeelle: taikausko ja opiumin hurmoitus. Kun linnunpesäin kuletusaika on tullut, laitetaan juhlia ja uhria vuorihengille, joita näissä luolissa luullaan asuvan. Pienissä uhrimaljoissa tarjotaan niille kukkia ja hedelmiä, lihaa ja vihanneksia, joita sinne tänne vuorelle asetetaan. Vellamo veden emäntä on tässä etenkin tärkeä. Aitan ovella, johon linnun pesät ko'otaan, on hänen kunniaksensa komea vuode, ja pyyntöajan jokaisena torstain iltana viedään sille uusia uhreja. Lamput sytytetään, suitsutetaan, ja toimitetaan sanalla sanoen kaikkia taikauskon hullutuksia. Semmoinen on uskonnollinen valmistus tähän vaaralliseen työhön. Mutta vielä on toinenkin, nimittäin mielen hurmoaminen. Yöllä ennen työn alkamista vietetään juhlaa. Musiikki, hyppelijättäret ja huvitukset karkoittavat ajatuksista uhkaavan vaaran. Opiumia tarjoillaan suurin määrin ja pianpa vieraat hyppelevät ja hurmoavat itsensä pyörryttävillä nesteillä; jonka perästä he ehkä jo ensi yönsä meren helmassa lepäävät.