Mississipin itäpuolella on ainoastaan yksityisiä prairieitä. Täällä leviää aaltomainen maa, joka ennen oli metsänä, mutta josta meidän päivinämme länteisten seutujen asukkaat ovat paljo metsiä kaataneet. Kuitenkin on siellä vielä mahdottomia metsiä, joissa muhkeat puut, muun muassa atzalit ja rhododendrit y.m., sekä pensaat köynnös-kasvien kietomina muodostavat tiheän sekamelskan.
Prairiein eläimistä on pison-härkä merkillisin. Se on tavallista suurempi ja kasvaa usein 20 sentnerin painoiseksi. Säkyyn on kasvanut käsnämäinen jänner, johon joskus paksu rasvakerros muodostuu; siitä herkkupaloja saadaan. Eläimen raskaista askeleista maa vapisee; karja, jossa usein on tuhansia eläimiä, kun juoksee, tytisee maa peninkulmain päähän; niiden kumiseva mölinä kuuluu kaukaisen meren pauhulta. Missä pisonkarja on jonkun aikaa syöskennellyt, siinä on maa kuin keritty, sillä mitä se ei syö, tallaa se jaloillaan. Miljoonia näitä eläimiä vuosittain tapetaan ja nahat myödään. Pison-härkä on Indianille sama, kuin poro Lappalaiselle, kameli Arabialaiselle. Sen liha on hänen ruokanaan, nahka vuoteenaan; parkitut vuodat käyttää hän majojensa katoiksi, satuloiksi, suitsiksi ja hihnoiksi. Sarvista hän tekee lusikoita y.m., luista sotanuijia. Lantaa poltetaan. Näiden metsästäminen ei ole vaaratonta. Näitä metsästäessä koetetaan karjan johtajaa muista eroittaa. Jos tämä onnistuu, hajoutuu koko karja myrskyn tavoin. Indianein kiljuvainen meteli, jolla he sukkelilla hevosillaan karjaan syökseyvät, karjan paksu sarvimetsä, johon Indianit pian sekautuvat, haavoitettujen eläinten hyrskivät verihaavat, eläinten hurjat silmäykset — kaikki tämä saattaa rohkeimmankin sydämen pikaisesti sykkimään. Usein pisonit voittavat ja sarvillaan kantavat voitetut miehet ja hevoset taistelutantereelta. Pison-härkäin rinnalla nähdään siellä prairie-hevosia (n.s. mustangeja) laumoissa. Ne näyttävät varmaan olevan Hispaniasta vietyjen hevosien jälkeläisiä. Ne ovat muuttuneet aivan kesyttömiksi ja suurella vaivalla niiksi jälleen saadaan. Niitä pyydetään suopungilla (lassolla), joka heitetään hevosten päähän. Pikaisesta tempaisemisesta huumautuneena kaatuu eläin maahan, jossa sille heti uudet suitset pannaan. Sen jälkeen hurja ratsastaja hyppää eläimen selkään. Hän istuu siinä vaikka hevonen kuinka hyppisi ja potkisi. Hevonen vapisee hurjuudesta; verinen vaahto kuohuu sen sieramista; viimein se syöksee hurjaan hyppyyn ja pitkittää sitä koko tasangon ylitse. Ratsastaja istuu vaan kylmäverisenä selässä. Eläin pitkittää vaan vauhtiaan, kunnes voimansa ovat riutumaisillaan. Mutta sitte myöntyy hän väkevämmän valtaan ja, seuraten suitsien kaikkia liikkeitä, verkalleen takaisin astuskelee.
Antilopitkin peloissaan pakenevat näitä villejä hevosia; sievästi hirvikin niiden tieltä sivulle hiipii, kun se puhvelin kanssa kiitää yhteiselle juomapaikalle. Mutta viekkaana väijyy susi takapuolella ja pitää tarkkaa huolta jonkun vasikan eli varsan väsymisestä.
Maan alla elää prairie-koira hyvässä sovussa tuhansien naapureinsa kanssa. Peninkulmain pituisilla matkoilla nähdään usein kolo kolon vieressä, ja jokaisen suulla koira istuvan auringon paisteessa. Se näyttää hamsterilta[76] eli murmel-eläimeltä ja sillä on sellaisen ruskea karva, lyhykäiset korvat ja terävät kynnet, joilla se kolonsa kaivaa. Kun se näkee ihmisen, päästää se pikaisen huudon, pyörittää kiivaasti lyhkäistä häntäänsä ja ottaa taisteluun alkavan asennon, vaikka kuitenkin kohta koloonsa pujahtaa, jos ihminen sitä lähenee.
Prairieillä on vähän lintuja. Ainoastaan prairie-kanoja ja kesyttömiä kalkkunoita tavataan siellä, varsinkin metsäin reunoilla, suuria laumoja.
Prairie (ruohotasanko) tulessa.
Me matkustimme Teksan kautta ja asettauimme yöksi eräälle äärettömälle ruohotasangolle. Aamupuoleen tuuli kovasti, ja kaukainen jyminä, ikäänkuin villieläinten karjan lähenevä töminä, herätti meidän huomiomme. Meidän hevosetkin vaaran vainusivat ja raivoisiksi tulivat. "Ylös" — huusin minä — "ruohotasanko palaa ja puhvelit ovat kantapäillämme!" Kaikki hyppäsivät ylös; minuutin kuluttua olivat hevoset satuloituina ja me kiidätimme, kuin mielettömät pakoon. Me kuulimme pian kaukaisen mölinän, johon muiden eläinten kirkuvia ääniä yhtyi samalla, kuin liekit tuulta nopeammin perässämme kuivalla ruohotasangolla lensivät. Tulimeri vieryi takanamme. Kaikenlaisia sukkelia, villiä eläimiä kiiti sivuitsemme. Hirvet susien ja pantterien seurassa riensivät; antilopien ja hirvien parvet aatoksen tavoin näkyvistämme haihtuivat; niiden jälessä tömisti joku yksityinen jättiläismäinen puhveli eli hevonen. Ilma sakeni, kuumuus muuttui yhä rasittavammaksi, ja meteli lisäytyi. Kömpelöt ja hitaammat eläimet lähestyivät meitä. Puhvelit ja villihevoset, peninkulmia pitkässä ja leveässä, tiheässä laumassa myrskynä riensivät noin puolen peninkulman päässä perässämme ja murskaksi tallasivat joka ainoan edessään olevan olennon. Hevostemme voimat olivat jo riutumaisillaan. Me kadotimme jo pelastuksemme toivon. Vielä pari minuuttia — ja me olemme mäsäksi tallatut!
Samassa silmänräpäyksessä yksi kokeneimmista ja päättäväisimmistä kumppaneistamme karjasi käskeväisesti: "Alas hevostenne selästä! Silmänräpäystäkään ei saa viivytellä! Riisukaa pian paitanne, liinaverhonne, kaikki, mikä helposti syttyy!" Samassa sytytti hän sankki-ruutia, ja paasasi tuleen päältämme riisutuita verhoja. Me liekkiä lisäsimme kuivilla ruohoilla joita keräsimme tuleen. Muutaman minuutin kuluttua leimusi nuotiomme kirkkaana ja levisi molemmin puolin meitä. Kauhistuneet eläimet tulivat, vimmasta ja hämmästyksestä mölisten, joka vielä kiihtyi, kuin he edessäänkin tulen näkivät; mutta eivät kuitenkaan syrjään syöstyneet, miten toivoimme. Me voimme jo niiden jalat, niiden sarvet ja valkoisen vaahdon eroittaa. Likemmä ja likemmä tuo peninkulman levyinen lauma läheni, ja me emme voineet sitä mihinkään piiloutua. Hurja karja ei käänny takaisin, ei sivuille; se syöksee vaan, kuin kuolemamme sanansaattaja, edelleen. Minä peitin käsilläni silmäni, heittäydyin maahan mahalleni — kohtaloani odottamaan.
Samalla minä kuulin paukauksen ja tuhansien puhvelihärkäin mölinää. Meidän hämmästymätön kumppanimme oli kaatanut paloviinaa tuleen. Ukkosen pamauksella paukahti nahkaleili rikki, ja eläimet hajoilivat sivuille, paloviinasta kohoutuvaa sinistä tulipatsasta karttaakseen. Edessämme ja takanamme me näimme ainoastaan mahtavien eläinten vanukkeista karvaa. Ei pienintäkään rakoa tuossa lentävässä laumassa ollut; ainoastaan se kapea juova, jonka valkeamme oli synnyttänyt. Tässä vaarallisessa asemassa olimme me koko tunnin, joka silmänräpäyksessä peljäten tuon meitä säilyttävän kapean juovan tukkeutuvan. Viimein kuitenkin lauma harveni, kunnes viimein näimme ainoastaan yksityisiä väsyneitä eläimiä ympärillämme.
Mutta meillä vielä oli toinen vaara jälellä. Takanamme tuhoavainen tulimeri läheni vaan yhä. Me kiitämään puhvelien perässä! Aamutuuli kiihoitti raivoavaista tulimerta. Tuli oli jo aivan kintuillamme, kuin me huomasimme, että se ääretön karja oli syösnyt syvään rotkoon. Kuoleman tuskassa kannustimme me hevosiamme eteenpäin. Sama rotko oli tuleva pelastajaksemme eli haudaksemme. Me syöksyimme alas, ja melkein tunnottomina tulimme enemmän, kuin sadan jalan syvyyteen. Jumalan armo oli meitä suojellut; ei miehet eikä hevoset kärsineet sanottavaa vahinkoa. Vaivalla me sitte pääsimme ylös tästä kuolleiden eläinten sekasorrosta, johon olimme pudonneet, ja asettauimme pienelle maakaistaleelle, jota rotkossa juokseva virta valkealta suojeli. Seuraavana päivänä sade sammutti tulimeren.