Äkkiä kuin tuulonen
Kaikki lauluun remahtaa
Ja sadoin kielin Tapiolan
Kantele nyt kajahtaa.

Rio Janeiro. (Dschaneiro.)

Rio Janeiro on Brasilian pääkaupunki ja keisarin asunto. Kaupungilla on erinomaisen romantillinen asema avaran "bai'n" (meren lahden) rannalla; sinne tullaan kallioseinäin välitse. Lahdelmalle tultua, nähdään äkkiä tämä suuri kaupunki ja ihana, huviloilla ja metsillä kaunistettu ympäristö. Euroopalaiselle on ihmeellisintä täällä ilmestyvä aivan toisenlainen luonto. Kaikki mitä hän silmäilee, on aivan toisenlaista, kuin kotonaan. Ei yhtään kukkaa, ei yhtään puuta, ei yhtään hyönteistä, ei yhtään lintua, eikä edes ainoatakaan ruohon piikkiä ole hänelle tuttua. Kaikki herättää hänen huomionsa vieraalla muodollaan ja värillään. Kaikkein enimmän häntä ihmetyttää tämän siunatun seudun täydellisyys. Kaikissa puutarhoissa kasvaa mitä kauneimpia puita; korkeita, solakoita kokospalmuja, bananipuita tiheissä ryhmissä, kultasilla hedelmillä kaunistetuita, tummanviheriöitä orange-lehtoja, melonipuita y.m. Merenrantaiset käytävät ovat ihanoita, varsinkin kun niiltä katselee kaukaisilta seuduilta onnellisesti satamaan saapuneita laivoja. Lahdelman pinnalla kuvastelee siellä ja täällä pieniä saaria ja kummallisesti muodostuneita kallioita. Laivat, joita päivittäin satamaan saapuu, herättävät kaikkein uteliaisuutta. Kaikkien huoneiden akkunat ja palkongit, joista merelle nähdään, ovat täynnä satamaan tähtäileviä ihmisiä. Erittäin kauniin näön tarjoaa sotalaiva, kun se myötäisellä tuulella ja täysissä purjeissa aaltoja halkaisee vakavuudella, joka koko laitosta hallitsee. Sotaliput kopeina mastoissa liehuvat, palvelijat kukin paikoillaan seisovat, kaikkialla vallitsee juhlallinen hiljaisuus. Nyt antaa päällikkö merkin; tulta syöksyää laivan joka sivusta; samassa kajahtaa kanuunoin ukkonen, joka, ympäristön linnoituksia tervehtäen, tuhat kertaisena jyrinänä vuorilta takaisin palaa. Savupilvi peittää laivan; ne kuitenkin pian jälelle jäävät, ja laiva jatkaa verkallisemmasti kulkuaan. Nyt lähestytään paikkaa, jonka katteini on katsonut pysäyspaikaksi; päällysmiehen pilli puhaltaa, ja satoja käsiä on työssä; silmänräpäys — kaikki purjeet ovat käärityt; katteini viittaa, ja jykevä ankkuri paukahtaa syvyyteen; heti sen jälkeen laiva seisahtuu. Pilli puhaltaa toisen kerran; nyt koko laivanväki kannella kihisee; nuoratikat, mastot ja raakapuut ovat merimiehiä kihinänään; hiljaisesti vaikka kiiruusti purjeet raakapuihin sidotaan; nuorat ja köydet kiinnitetään, ja sitte taas hiljaisuutta.

Aivan toisellaisen kuvan tarjoaa Rion ihana lahti, kuin kuu iltayön hiljaisuudessa tenhovalollaan seutua valelee. Maahuvilat vähitellen valaistaan; kotiin palautuvaisten alusten airojen lyönti eli työskenteleväisten Neekerien alakuloinen laulu, taikka cikaderien[83] surina ainoastaan häiritsee illan juhlallista hiljaisuutta. Iltatuuli levittelee puutarhain viehättäviä tuoksuja, ja likeinen metsävuori puhaltelee seutuunsa omituisia kukkain hyviä lemuja. Vienosti väreilevään meripeiliin kuvastuu loistava tähtitaivas; monet ja kaukaisten valtioiden laivat kelluvat vieretysten, ja yksinpä muhkeat sotalaivatkin, kuun juhlavalossa, näyttävät paljoa vähemmin peloittavilta. Rio on iso kaupunki, ja vuosi vuodelta isonee sekä sen väkiluku enenee. Nyt siinä on enemmän kuin 400,000 asukasta. Kummalliselta Euroopalaiselle näyttävät myös eriväriset ihmiset, sillä täällä on paljoa enemmän mustia ja keltaisia kuin valkoisia ihmisiä.

Laulavaiset Neekerit tarakoineen, kummallisesti tehdyt kantolavitsat, hevosaasien vetämät möhleät katolliset vaunut, kaikki tämä tekee vieraasen valtaavan vaikutuksen. Kaupunkin kahta sivua meren aallot huuhtelevat ja kahta vuoret saartavat. Näiden välisissä laaksoissa kadut kuin jättiläiskäärmeet suikertelevat. Kallioiden kukkuloilla komeilevat kirkot ja luostarit, niiden rinteitä ihastuttavaiset puutarhat ja orange-metsät kaunistavat. Rio'a ei vielä voi sanoa kauniiksi kaupungiksi, vaikka siksi sitä yhä enemmän laitetaan. Kadut tosin ovat suurimmaksi osaksi putkisuoria, mutta kapeita; huoneet mataloita, harvoin kahdenkaan kertaisia, ja useat, osaksi oikein loistavaisetkin kirkot ovat huoneiden keskelle ahdistetut, vaikka niiden pitäisi aukeilla paikoilla olla. Maakerrokset käytetään enimmästi puoteina. Varsinaisen kerroksen jokaisen akkunan edessä on palkonki ja sepä onkin asukkaat pian naapureihinsa tutustuttanut. Pääkadun huoneet ovat suuria, kauniita, kolmen- ja neljänkertaisia. Keisarin linna on vähäpätöinen.

Rion kauppa on hyvin avara, sillä sen satamasta lähtee Brasilian useimmat tavarat.

Eräs päivä Peru'n ylängöllä.

Nousevan auringon ensimmäiset säteet kajastivat ikuisen lumen peittämille kukkuloille, ja paimenmajan katon yksinkertaisesta savureiästä niukasti kuvasti päivän koi. Minä jätin kurjan paikkani, nostin lehmänvuodan oviaukolle ja kontin ulos hevosaasini luoksi ja satuloin sen, jatkaakseni matkaani. Kiitollisena yön suojasta jätin minä tämän kurjan majan ja koetin kuivin jaloin päästä sitä ympäröivän suon poikki. Minun hyvä hevosaasini seisoi vilusta vavisten, pää alhaalla ja tyhjin mahoin likeisen kiven viereen kytkettynä. Minä satuloitsin sen kylmästä kontettunein käsin ja nostin sen selkään matkalaukkuni, jonka yhdessä sivussa oli ruokalaukkuni ja toisessa keräys "topatuita" lintuja, joita edellisinä päivinä olin ampunut. Minun Indialainen isäntäni ojensi minulle pyssyni; minä maksoin yösijani muutamalla lantilla ja paperisikarilla, kysyin tietä ja ratsastin matkaani, kiitollisena kuitenkin vielä hänelle toivoen: "Jumala teitä suojelkoon!" Hän katsoi perääni puoleksi uteliaana, puoleksi huolimattomasti ja kontti sen jälkeen koirineen majaansa takaisin.

Paksu, raskas sumu peitti koko seudun ja sulautui siihen paksuun lumeen, jota yöllä oli satanut. Vähän matkaa kulkuani jatkaissani, tapasin minä vanhan Indianilaisvaimon, joka lampaitaan ajoi laitumelle. Määkyen juoksi lauma hänen edellään ja jätti lumeen syvän tien. Eläimet odottivat kärsimättöminä, että voittorikas aurinko olisi sumun puhkaissut ja sulattanut vastenmielisen lumipeiton niiden niukalta ravinnolta. Hiukan ylempänä minä tapasin lammasvartijattaren villin pojan joka innollisena koirineen pyysi peltokanoja, joita pyhänä sitte likeisimmässä kylässä vähään hintaan möisi. Minä ratsastin sitte huonoa tietä myöten vuoren reunaa ylöspäin. Ylipääsemättömät suot ja kalliot tuottivat minulle pitkiä kierroksia. Monen tunnin kuluttua aurinko viimeinkin sumun tieltään lakaisi ja muutamassa silmänräpäyksessä lumen sulatti. Uusilla voimilla virkistettynä koetin minä tutustua tähän ihmisettömään kukkulaan. Minä seisoin jo melkein 14,000 jalan korkeudella, meren pinnasta luettuna. Vuoren jääpeittoiset kukkulat, joista muutamat huiput pilviä pitelivät, tähtäilivät minua molemmilta puolilta. Minun takanani oli yhä syveneviä vuoren laaksoja, siellä täällä olevine Indianikylineen; kaukaisuudessa näytti tämä aleneva näköpiiri taivaan ranteesen yhdistyvän, ja edessäni levitteliihe aaltomaisesti kuivat, äärettömät ylängöt, joita siellä ja täällä pitkät, matalat ja jyrkkälaitaiset vuoren selänteet risteilivät. Kuinka vähä auringon virkistävä voima oli eloa synnyttänyt ympärilleni, jossa kellahtavaiset tuskin sormen pituiset ruohopiikit vuoren viheriään jäätikköön sulautuivat! Iloisena minä tervehdin muutamia tuttuja kukkia, joita jo aarniometsissä olin tavannut. Täällä ne seisoivat kurjan mujun ja sammalen seassa; siellä ne kopeilivat komeiden palmujen seurassa. Näillä kukkuloilla ei elä perhonenkaan, ei kärpänen, tuskin joku hyönteinen; ja ahkera luonnontutkija on iloinen, jos hän jonkun kiven alta sattuu yhdenkään kovakuoriaisen löytämään. Siellä ja täällä rähmii joku sammakko kolostaan, ja joku nälkäinen sisilisko kiven kupeella kokee lämmittää kohmettuneita jäseniään. Mutta mitä etemmä minä ratsastin, sitä enemmän elämääkin ilmestyi. Kauniit ylänköjen hanhet parittain näpistelivät lammen niukkaa ruohoa; palokärki kalliolla koputteli ja laulaa kiekautteli, siten sinne kätkeynyttä hyönteistä piilostaan ajellen, ja satoja muita ääniä kaikui kukkuloilta. Huolettomana lenti tumma ibis sivuitseni, ja pienessä lätäkössä loiski vesilintusen parvi.

Minä olin jo monta tuntia pitkittänyt tietöntä matkaani, kun yht'äkkiä huomasin edessäni kuolleen hevosaasin, jonka, uupuneena, ajaja varmaan oli siihen heittänyt nälkään ja viluun kuolemaan. Minä kun tulin likemmä, säikähti lentoon kolme ahnasta, isoa gamia, joiden terävä katse peninkulmain takaa keksii saaliin, ja oli nytkin ne tälle haaskalle tuonut. Ne pudistelivat kopeina päitään, ja samalla kuin ne lähettivät tulisia katseitaan minuun, levittivät ne mahtavat siipensä ja, kahden pääni päällä kierrellessä, kolmas haaskaa vartioiden uhkaavaisena karjui, kunnes minä, puollustaumaan varustettuna, varovaisesti tämän tavattoman paikan sivuitse pyssy selässäni ratsastin, vähintäkään häiritsemättä niitä, jotka tielle olivat atrioimaan asettautuueet. Nämä olivat ainoat petoeläimet, joita koko kukkuloilla tapasin. Täällä ei nähdä tiikerin tulista taistelua jalopeuran kanssa; ei mikään jättiläiskäärme väijy janoavaista hirveä, joka lammesta janoansa sammuttaa; eikä täryangerias uipaa hevosta hätyytä, miten itäpuolen aveilla tasangoilla. Näyttää siltä, kuin tuhansien hiljaisten vuorihuippujen rauhallisuus kuvastuisi myös eläimissä, joita niiden juurilla asuu. Niin minä ajattelin, ja luulin itseni ainoaksi järjelliseksi olennoksi, joka näillä hirveän jylhillä vuorilla hengitti, kun yht'äkkiä kohtasin kaksi löyhästi puettua Indiania ryysyihin käärittyinä. Ne keräilivät ahkerasti metsäeläinten lantaa, jota he lähisimpään hopeansulatuslaitokseen polttoaineeksi möivät, samalla kuin pieni poika vartioitsi heidän syöpiä lamojaan.