Aurinko oli jo ollut kaksi tuntia korkeimmallaan. Alkaen aina aamusta varhain olin minä yhtämittaa ylöspäin noussut. Minun läähöttäväinen hevosaasini lyhensi ehtimiseen askeleitaan ja tavan takaa seisahtuikin, ja näytti ainoastaan vastahakoisesti enää etenevän. Minä hyppäsin sen seljästä ja niin helpoitin sukkelan eläinraukkani kuormaa, jota se oli aamusta asti kantanut. Nyt minä astuin reippaasti ylöspäin; pian kuitenkin aloin tuntea korkeudessa vähenevän ilmapainon rasittavaista vaikutusta, ja joka askeleella tunsin itsessäni ennen kokematonta vastenmielisyyttä. Minun täytyi seisahtua hengittämään, mutta ilmaa en tahtonut sittekään saada; minä koetin kävellä, mutta sanomaton tuska valloitti minun; sydän sykki kuultavasti; hengitys muuttui lyhkäiseksi ja katkonaiseksi; koko maailma tuntui rintaani painavan; huulet muuttuivat sinisiksi, paisuivat ja pakahtelivat; silmäluomien hienot suonet pullistuivat, repesivät, ja nokkuen veri niistä valui. Samassa suhteessa aistintenkin toimi väheni, näköni, kuuloni ja tuntoni melkein kokonaan loppui; tummanharmaa sumu hämärsi silmiäni, jotka usein muuttuivat punaisiksi, kunnes viimein veri niistä tihkuili. Minun päätäni pyörrytti, aistimeni ikäänkuin katosivat, ja vapisevana täytyi minun maahan masentua. Puoli horroksissa olin minä siinä hetken maannut, kunnes sen verran toinnuin, että eläimeni selkään pääsin; sillä takaisin täytyi minun pyrkiä. Mustia, pahanilman pilviä oli taivaan ranteelle keräytynyt, lukemattomat salamat vilahtelivat tummalla pohjallaan, ja yhä lähenevä ukkonen uhkasi minua, jolla ei katon suojaa ollut, peloittavalla luonnon näytelmällä. Mutta varsinainen ukonilma asettui synkkänä metallirikkaiden vuorten kukkulain ympärille, ja ainoastaan ohkaisemmat pilvet minua hätyyttivät. Ilma muuttui pian riehuvaksi myrskyksi, joka jäistä tuulta silmilleni tuiskutti, ja joka hetki uhkasi minua tukehduttaa. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa oli koko seutu jalan paksuisen lumivaipan peitossa; suot ja kukkulat, laaksot ja kalliot näyttivät yhdeltä ainoalta pinnalta; jok'ainoa tien jälki oli kadonnut, ja minun tilani huononi vaan joka hetki. Jos minä olisin silloin tämän ylängön niin tuntenut, kuin sittemmin, olisin minä tieni suunnittanut lintujen lennon mukaan; mutta onnettomuudekseni minä seurasin eräiden metsäeläinten jälkiä, jotka suolle katosivat. Minä huomasin tämän liian myöhään. Eläimeni yht'äkkiä upposi niin syvään, ett'ei enää päässyt ylös. Minä peljästyin; astuin varovaisesti alas, ja sanomattomalla vaivalla onnistuin minä tikarillani saamaan lumen sen jalkain ympäriltä ja auttamaan sen takaisin kadonneelle polulle. Minä ratsastelin kauvan sinne ja tänne, etsien tietä tässä äärettömässä erämaassa. Viimein sen löysinkin. Se oli peitetty luurangoilla ja pääkalloilla, joiden terävät piikit lumipeittonsa alta näkyivät ja muistuttivat niiden kuormaeläinten kuolemaa, jotka tälle tielle olivat uupuneet. Nämä olivat tervetulleita tunnusmerkkejä yksityiselle matkustajalle! Nyt pilvet pikaisesti hajosivat, ja polttavat auringonsäteet porottivat kirkasta lumivaippaa. Yht'äkkiä silmäni sairastuivat niin sanottuun surumpe-tautiin. Ainoastaan peitetyin silmin voin minä nyt matkaani jatkaa. Tämän lisäksi minua vielä vaivasi kiusaava pelko, että ikuinen silmätauti eli täydellinen sokeus oli minun saavuttanut. Puolen tunnin kuluttua näytelmä muuttui. Taivas, joka taas äkkiä pimeni, vuoti salamoidessa ja jyristessä, ja kauhea myrsky peitti maan taas uudestaan lumella; taas aurinko tillahti, mutta vaan kohta jälleen pilvien ta'a piiloutuakseen. Sanomattoman vaivaloisesti jatkoin minä matkaani. Hevosaasini tuskin enää jaksoi jalkojansa nostaa yhä paksunevasta lumesta. Silloin tuli yö. Jähmeys ja kylmyys, voimattomuus ja nälkä, matkan vaivat ja kärsimiset olivat minun tehneet niin kykenemättömäksi, että tuskin ohjakset käsissäni pysyivät; jalkani olivat melkein tunnottomat, vaikka ne olivatkin hyvässä suojassa puujalustimissa. Tätä paitsi vielä tiesin, että lähimmäiseen, ystävälliseen majaan oli vielä yli kahdeksan Saksan peninkulman matkan. Yön pimeydessä ja paksussa lumessa oli tien löytäminen mahdotonta. Minun väsynyt eläimeni, joka neljänätoista tuntina ruoatta ja levotta raskaine tarakoineen oli enimmästi vastamäkeä noussut, ei enää jaksanut kävellä. Minä luulin jo olevani hukassa: minä pelkäsin joutuvani joko enenevän kylmyyden eli lisäytyvän lumen uhriksi, kun odottamatta oikealla huomasin pitkälle pistäytyvän kallion liepeen ja aukon sen alle. Minä tutkin sitä pikaisesti. Se oli kuitenkin myrskyn ja lumen suojaksi sopiva. Vaivaloisesti sain eläimeni tarakan purkaneeksi ja satulapatjani sekä viittani märälle maalle vuoteekseni levittäneeksi. Hevosaasini kytkin minä läheisen kiven viereen, jossa se nälkäisen tavoin jaloillaan kaiveli lumenalaisia ruohoja. Yhtä nälkäisenä minäkin istuin iltaselle, jona minulla oli vähän käryytettyjä Turkkilaisia vehniä ja palanen juustoa, ja vaivuin väsyneenä kovalle vuoteelleni, jolta yölintujen laulut ja rähinät vielä unen kauvaksi aikaa karkoittivat. Kun sitte viimeinkin olin väsymyksen voittamana nukkunut, ilmestyivät äsken saadun silmätautini seuraukset uudestaan. Minä heräsin sanomattomaan silmäpoltteesen. Silmäluomet olivat puoleksihyytyneellä verellä kiinni liimatut. Minä hyppäsin ylös ja oikein ääneeni karjasin kivittävissä tuskissani. Nyt oli uni ja rauha poissa. Vilusta ja polttavasta tuskasta vavisten odotin minä milloin kivellä istuen milloin seisoen päivän valkenemista. Mutta hitaasti kuluu yö onnettomalta. Tähtikirkas taivas peitti vuoren, ja jokainen jääkylmä puhallus oli myrkkyä seudun elämälle. Kuolon hiljaisuus peitti koko seudun ja hitaasti tunnit kuluivat. Yö tuntui minusta ijäisyydelle. Kun minä arvelin, että päivä jo koittaisi, rakoutin minä kivisteleväisiä silmiäni, mutta minä näin ainoastaan kammoittavan asemani. Asuntoani tarkastaessa, huomasin minä kauhulla, että kovaksi jäätynyt ihmisruumis oli minulla päänaluisena. Minä vavahtelin ja riensin elukkaani etsimään, jättääkseni tämän kamalan paikan; mutta onnettomuuteni ei vielä ollut kaikki. Oivallinen eläimeni makasi kuolleena. Nälissään ei se yöllä ollut joutanut huolellisesti valitsemaan ruokaansa, vaan oli syönyt myrkyllisen "garbancillon" ja heti kuollut. Minun kumppani-raukkani, joka niin monta kovaa oli kanssani kokenut!
Tämmöinen peloittavainen kohtaus olisi kovimpaakin vavistuttanut. Minä palasin takaisin luolaan — mitäs muuta voin tehdä. Pilvetöntä maailmaa hallitsi voittoisa aurinko; yöllä lumen peittävät tasangot ja kukkulat oli se jo vihannoiksi muuttanut; iloisina linnut visertelivät ympärillä; jänekset hypähtelivät kallioita pitkin ja pitkäkaulaiset metsäkauriit uteliaina lähestyivät minua, tietämättöminä menneen yön kamaluuksista. Sanomaton lohdutus täytti murheellisen sieluni, ja minä astuin rauhoitettuna luolaan, kuollutta kumppaniani tarkastamaan. Ehkäpä se oli yksi minun kansalaisistani, matkustaja, jonka nälkä ja kylmä ovat uuvuttaneet? Ei, se oli eräs puoli-Indiani. Monta syvää haavaa sen ruumiissa osoitti, että häjynkuriset Indianit olivat hänen kivittäneet ja sitte tänne vetäneet.
Minä sieppasin pyssyni ja ammuin vuorijäneksen, keräsin vähän puita ja, lämmitettyä luupuikkoa vartaanani käyttäen, laitoin minä itselleni huonosti maistuvan aamiaisen. Sen jälkeen odotin minä rauhallisesti, mihin kohtaloni kallistuisi. Kello oli vähän yli 12, kuin minä vähän väliä kuulin yksitoikkoisen huudon. Hämmästyneenä, mutta iloisena minä ääntä kuullostelin. Minä kiipesin lähimmäiselle kalliolle ja huomasin sieltä kuinka kaksi eilen tapaamaani Indiania ajoi lantakuormiaan lähimmäiseen vuorilaitokseen. Minä kiiruhdin joutuin alas ja sain heidät vähän tupakkia annettuani antamaan minulle yhden lamoistaan. He tulivat mielellään kanssani luolalle. Minun tavarani pantiin laman selkään. Minä heitin tuskallisen alakuloisuuden tunteella kourallisen multaa ruumiille ja niin jätin tämän onnettoman seudun.
Matkustus Magdalena-virralla.
Höyrypilli antaa lähtömerkin; peräinen suuri ratas pannaan liikkeelle. Columbian lippu nousee mastoon ja liehuilee tuulessa. Satoja nenäliinoja liikkuu; kaikuva hurra-huuto lähtee rannalta ja toinen samanlainen laivalta vastaan, ja niin mennään.
Magdalena-virran höyrylaivat näyttävät kömpelöiltä kolmikertaisilta lastialuksilta; perässä on suuri, myllynrattaan tapainen pyörä; aluksen ulkosivut ovat kirjaviksi maalatut: valkoiseksi, punaiseksi ja siniseksi. Alimmainen kansi on avonainen; koneet ja uunit ovat sillä; pitkin laivan portaita on tavaroita ladeltu; matala seinä estää niitä mereen putoamasta. Tämän pohjan päälle pystysuorain pylväiden päähän ovat toiset kannet korkealle toisistaan raketut. Jos tavallinenkaan myrsky tulisi, puhaltaisi se tämän ristikon kumoon; mutta sillä ei ole mitään vaaraa, sillä Magdalena-virralla ei koskaan tuule. Portaat johtavat alimmaiselta pohjalta ylimmäiselle; ne ovat ensimmäisessä luokassa matkustavaisten hallussa. Eräs matala rintavarustus reunustaa niitä, ja niiden keskellä on koju, joka sisältää ruokahuoneen ja suojia matkustajille. Kun suojissa on lastuiset varjostimet akkunain asemasta, voidaan hyvin hyvästi nähdä näihin pieniin hökkelöihin, jotka ovat hyvin vastenmielisiä niille, jotka rauhassa tahtovat olla. Herroille annetaan usein lepopaikat ruokahuoneissa, joka aterian jälkeen riippumatoilla täytetään.
Maata mennessään saa kukin itselleen vuoteen laittaa; hän saa, nimittäin, itse riippumattonsa laittaa. Se peitetään sitte nelikulmaisesta harmaasta musliinikankaan kaistaleesta tehdyllä katolla, joka tarkasti vuoteesen sidotaan, etteivät verenhimoiset hyttyset unta häiritseisi. Mutta turha toivo! Tuskin on tänne vaatekojuun keritty, ennen kuin korvia särkevä ääni sen täyttää. Nämä ovat vihollisten, jotka sotahuutonsa alkavat. Aamusella herätään tästä umpinaisesta kojusta koko ruumis ja paisuneet kasvot täynnä kirveleviä haavoja.
Jos matkustaja sitte aamu-unen ottaisi, estää sen palvelija, joka määrätyllä ajalla tulee sisään ja huolimatta, jos riippumatot ovat tyhjiä taikka ei, laskee ne kaikki alas. Mielellään taikka väkisin on koko makuujoukko pian jaloilleen saatettu. Nyt tuodaan pesuvettä. Yksi toisensa perästä käyvät nyt yövieraat kirveleviä kasvojaan Magdalena-virran sekaisessa vedessä kastelemassa ja niitä sitte auringon paisteella kuivaamassa, ett'ei heidän tarvitseisi pyyhkeiksi tuoduilla likasilla ryysyillä niitä takaisin liata.
Kun sitte kaikki ovat kasvonsa pesseet, tulee palvelia uudestaan ja nöyristellen tarjoilee sokuroitua ja aniksilla höystettyä paloviinaa. Kello 10 aikana kutsutaan aamiaiselle. Ruokalajia on monta, vaan ei suinkaan maukkaita. Paistin palaset näyttävät kenkäin pohjilta; lihasoppa on inhoittavaista; kaikki liha on aivan maus-pippurin vallassa; ainoat mitkä maistuvat hyvältä, ovat jälkiruoaksi annetut hedelmät; viini on hapanta kuin etikkaa. Palvelija ja hänen apulaisensa on siivoton ja likainen. Joka muistuttaa likaisen veitsen saaneensa, rientää palvelija, ottaa veitsen, pyyhkäisee sitä pari kertaa rasvaa tippuviin hiuksiinsa ja pistää sen tyytyväisenä takaisin syöjälle. Jos heille kääntää selkänsä, lipovat he kohta viinilasia; jos puhuu naapurinsa kanssa, kourii hän jonkun lautaista. Päivällinen on aamiaisen kaltainen. Kukaan ei lähde säälien pöydästä. Ainoastaan suuri nälkä pakoittaa näihin aterioihin osaa ottamaan.
Allamme olevalla kannella puuvillakääryjen, matkalaukkujen ja halkopinojen keskellä on palvelioiden kyökki. Mullalla täytetty puulaatikko ja kolme sen sisällä olevaa kiveä tekee heidän keittiönsä. Kivillä laskettu pata kiehuu. Padassa on vettä, maisia, muutamia kalutuita luita ja perunoita. Keitto kun on valmista ja pata tulelta nostettu, ryntäävät nälkäiset merimiehet sen ääreen. Koirain tavoin kokevat he ensin kovat osuudet kouria; vaikka sopan lämmin ei vielä ole kiehumapistettä alemma, pistävät he kuitenkin sormensa liemeen ja haalivat sieltä kokkareita; pian luut ritisevät ja ratisevat kilpaan purekselijain hampaissa.